Eteenpäin

Asiat lähti etenemään, kun soitin tk:een viimeisimmän vuodon alettua. Keskiviikkona sain kirjeen, että lääkärin vastaanotolle aika 30.1.2024 ja alas lisäyksenä käsin kirjoitettu "puoliso mukaan vastaanotolle". Joten aika on saatu.

Tuo päivä oli hankala, kun sain kirjeen niin konkretisoitu se, ettei myö olla onnistuttu saamaan lasta ilman apua. Aiemmin ei oo noin pahasti iskeny. Oon vaan ajatellu, että kyllä se vielä onnistuu. Mutta kohta 2 vuotta yritetty ja 3 keskenmenoa. Nyt on alkanu tuntumaan, että jatkossakin kaikki menee kesken. Siks on tuntunu, etten halua enää yrittää. En halua enää kokea keskenmenoa. 

Tuntuu hankalalle, jos tutkimuksissa löytyis jotain häikkää tai ei löytyis mitään. Jos löytyis niin mahollisesti vois asialle tehä jotain, mutta silti se pelottaa jos löytyy jotain. Ja jos ei löydy mitään niin ei varmaan tule onnistumaan. On ahistanu se miks kroppa ei toimi vaikka tähän se on luotu. 

Kaikki taas alusta

7.12. kp 21 dpo 7: Huomasin nännien olevan samalla tavalla tummuneet, kuin viime plussan aikoihin. Nännit oli myös kipeytyny.

9.12. kp 23 dpo 9: Nännit kipeytyny enemmän.

10.12. kp 24 dpo 10: Nännit ihan super kipeät.

13.12. kp 27 dpo 13: Nännikivun lisäks alko tänään jomottaa/tuntumaan painetta alamahassa.

14.12. kp 1: Heti herättyä alko jomottamaan alamahassa kovemmin ja selkä kipeyty. Kohta huomasin runsaan vuodon. Sain vaihtaa myös ihan housutkin, kun vuoto tuli treenihousuihin. Tiiän, että oli keskenmeno koska nännit ei tummu muuten kierron aikana. Mies laitto saman merkille. Kolmas keskenmeno. En halua käydä edes raskaustestiä varmistamaan sitä. En halua nähä sitä viivaa. Sain sentään soitettua terveyskeskukseen ja lapsettomuus asiaa edistämään. Muhun ollaan kuulema yhteydessä ja oon nyt jonossa. Sain tänään myös kuulla yhden tutun olevan raskaana. Somessa oli ultrakuva.

Kaverikin laittoi äitiyskortti kuvan kera viestiä, että neuvolasta lappuja saatu. Jos meiän raskaus ois menny loppuun asti niin viime kesällä ois meiän vauva jo syntyny. 🥺 On epäreilu olo siitä, että myö laitettiin vauva tilaukseen jo kohta 2 vuotta sitten eikä olla vieläkään saatu. Ja toiset raskautuu heti ensi yrittämisestä.

Toivon, että tutkimuksissa löytyis jokin syy johon pystyy vaikuttamaan. Äidillä auttoi keltarauhashormoni, jos mulla vaikka ois sama. Haluaisin jonkun syyn näille keskenmenoille. 😞

Bullet journal joulukuu

Viimeinkin sain joulukuun bujon valmiiks. Tässä oli joulukorttien väkertelyä ja melkein kuun puolessavälin vasta pääsin tätä täyttämään. En halunnu perinteistä joulun punaista joulukuuta. Ei ollu ollenkaan inspiraatioo sellaseen. Tästä teemasta tykkäsin tosi paljon. Etin netistä erillaisia metsä maalauksia ja toteutin ne tänne bujoon.

Totesin, että paras alkaa täyttämään vasta, kun bujo on valmis niin saa kuvat otettua eikä tarvii peitellä mitään mitä on kerenny täytellä. Paljon helpompaa. 

Viime kuun asetteluun olin niin tyytyväinen, että päätin tehdä aikalailla samanlaisen. Tein vaan eri maalaukset niin sai ihan eri näköisen. 

Nyt pääsekin sitten menkat laittamaan kalenteriin ylös. Olin niin varma, että nyt jää käyttämättä tämä seuranta. Merkkejä oli tärpistä, mutta vuoto alko runsaana kipujen kanssa.

Pöysin pinterestistä tämmösen "paint mood" idean mielialalle ja halusin sen toteuttaa. Tosi kiva idea oli. Jotkut sivellintussit on alkanu vaan kuivahtamaan pahasti. Pitäis hommata varmaan uudet.  

Halusin siivoukselle taas oman  sivun. Tajusin myöhemmin, että joistakin huoneista puuttu jokin asia, mutta olkoon tuollainen en jaksa alkaa muuttamaan. Päiväkirjan laitan vielä viimeselle sivulle ja sitten se on valmis. 

Seuraavan vuoden bujoa en oo vielä edes ostanu joten tulee tosi kiire. En tiiä kerkeenkö tammikuun bujoa edes tekemään. Mutta periaatteessa voisin alkaa maalaamaan tammikuuta pikkuhiljaa, että oisi vaan leikkaa liimaa tyylillä bujo sitten valmis nopeammin. 

Kaveri kerto uutisen

Kaveri kerto mulle uutisia, kun käytiin shoppailemassa. Kysy ensin millon myö meinataan viedä meidän lapsettomuus asiaa eteenpäin. Kerroin, että kyllä tässä vielä yritetään ennen kun haetaan apua. Haluan vielä yrittää ite. Tästä lapsettomuus asiasta ollaan puhuttu ennenkin. Ja hän kerto myös aiemmin, että lähitulevaisuudessa hekin alkavat yrittämään. Mutta, että on varma kierron tasaantumiseen menevän kauan, koska pillerit on ollu niin kauan käytössä. Nyt hän sitten kertoi, että jättivät ehkäisyn pois viime kuussa ja hän on nyt raskaana. Olin ilonen ja toivon kovasti, ettei tule mitään hämminkiä. Mutta kyllähän siitä tuli epäreiluuden tunne. Sitä oon itkeny miehelle, terapeutille ja äidille. Vaikka en haluais ajatella näin niin tulee olo, että miks elämä on epäreilua toisille. Miks lasta kauan yrittäville ei suoda? Mihin se perustuu? Miks se on niin vaikeeta toisille? Haluaisin ajatella tämänkin niin, että tän on tarkotus vahvistaa sitä mitä minä haluan. Koska oon ollu niin epävarma. Mutta toisaalta oon aina tosi epävarma keskenmenon jälkeen. Sillon mulle iskee ne kaikki pelot ja epävarmuudet siitä haluanko oikeesti lasta. Pystysinkö kasvattamaan lapsen? Että mikä tämän tarkotus on vai onko tällä ees mitään tarkotusta? En tiedä.

Terapeutti sanokin, että hän näkee asian painavan ja harmittavan minua ja sit aloinkin itkeä. Mikä tuli tavallaan yllätyksenä, että se oikeesti vaivas mua niin paljon. En ajatellu sen kolahtavan noin isosti, koska olin kumminkin miettiny oiskohan minusta äidiksi ollenkaan. Kun oon käyny läpi 2 keskenmenoa ja saan kuulla kaverin olevan raskaana ensimmäisestä yrityksestä niin kyllä se sitten iskikin aika kovaa. Vaikka luulin, etten oo varma haluanko sittenkään lasta. Osaisinko edes?

Toisaalta huomasin myös tässä, kun ovulaatio alkoi taas lähestyä aloin olla enemmän innoissani koska tiiän kaverin olevan raskaana. Jos meille suodaan lapsi ja raskautuisin niin en oisi ainoa kaveripiirissä joka ois raskaana. Asia myös mitä pelkäsin oli ettei mulla ollu ihmisiä jotka kokee samaa asia ja saisin heiltä tukea. Ja muutenkin, että kävisin läpi asioita joita mun kaverit ei ymmärrä koska eivät oo kokenu niitä ahdisti mua. Kävisin tämän kaiken läpi yksin. Vaikka onhan mulla mies, mutta musta tuntu, että tarvihin tähän tuen naiselta joka tietää mitä tässä käydään läpi. Ja jolla ois vielä asiat tuoreessa muistissa. Lapsen kanssa eläminen myös pelottaa, kun ei oo lähipiirissä sellasia joilla on lapsia. Tavallaan myös vähän pelkään lapsia. Oon kuullu, että oma lapsi on eri asia. Mutta toisten lapsia vähän pelkään. En oo ihan varma miten heidän kanssa pitäisi olla. Entä jos ne alkaa itkeä?

Mulle on jääny pelko lapsuudesta pelko pieniin lapsiin. Musta tuntu, etten sillonkaan osannu olla pienten kanssa ja tuntu myös, että vauvat alko itkemään, kun näki minut. Aika ikävää. En tiedä mistä tämä johtu. Näytinkö niin epävarmalta? Näytinkö siltä, että mua pelotti ja vauvat säikähti sitä? En tiedä. Mutta ikävältä se tuntu, kun vauvat alko itkemään. Otin ne liian henkilökohtasesti. Musta aina tuntu, että ne itki mun takia. 

Bullet journal marraskuu

Oon tän kuun bujoon tosi tyytyväinen. Jopa sen verran, että haluan sen tänne jakaa. Toteutin piirrokset vesiväreillä ja katsoin mallia pinterestistä ja youtubesta.

Meni taas tovi, että löysin teeman jota halusin lähtee toteuttamaan. Ja tällä kertaa löysin tämmösen auringonlasku teeman. 

Muutenkin tein tällä kertaa erillaisen teeman. Erikseen liikunnalle oma iso kuukausi näkymä.

Menkat halusin myös ihan omaan kuukausi näkymään, että mahtuu enemmänkin infoo yhelle päivälle. 

Mielialaan oon myös tosi tyytyväinen. Tein tämmösen polaroid tyylisen. Olin niin tyytyväinen tuohon taustaan, että mietin oisinko laittanu sen kuitenkin seinälle. Mutta tein sen alunperin tähän bujoon niin päätin laittaa sen siihen. Kivan näkönen tuli.

Siivoukselle tein myös isomman listan, vaikka on asioita joita ei joka kuukausi tarvii tehä. Mutta haluaisin saada ne tehtyä tässä kuussa. 

Päiväkirja sivun sain valmiiks vasta eilen. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan. Tästä tykkään myös tosi paljon. Tän kuun bujon ansiosta oon maalannu paljon enemmän ja se on ollu rentouttavaa ja ihanaa. Vaikka töistä ei oo tullu just samanlaisia kuin alkuperäiset niin oon yrittäny ajatella, että työ on tekijänsä näköinen. Ja pitää töissä olla jotain eroavaisuuksia. Tällaisen teeman sain tähän kuuhun tehtyä. Jännityksellä odotan saanko joulukuun bujon valmiiks enne joulukuuta. Todennäiköisesti en, mutta jospa saisin sen jossain kohtaa valmiiksi, että kerkeän täyttelemäänkin.

Sairausloma

 No hei. Kävin tällä viikolla lääkärin vastaanotolla hakemassa viikoksi sairasloman. Tässä on ollu kaikkea mikä on aiheuttanu takapakkia mun voinnissa eikä kuntouttava työ palvele tällä hetkellä. 

Mummo oli sairaalassa verenmyrkytyksen takia käytiin hyvästelemässä, koska oli tosi huonot ennusteet. Sieltä hän kuitenkin toipui ja on nyt kotona. Se huolen ja surun määrä jätti mun sisälle pahan olon joka ei vaan lähteny vaikka mummo pääsikin palaamaan kotiin parin viikon sairaalassa olon jälkeen.

Samoihin aikoihin tulin kipeeks heti sen jälkeen, kun vähennettiin kuntouttavassa yksi työpäivä viikosta pois. Ja olin tosi väsynyt henkisesti muutenkin. Yskä ei kerenny koskaan lähtee, kun sairastuin jo uudestaan parin viikon päästä. Söi henkisesti lisää, kun tuntui, ettei tervettä päivää ole. Yskän takia ei saa sairaslomaa, vaikka tuntuu, ettei oo terve. Lopulta kuntouttavassa loppupalaverissa sanottiinkin, että yskä on myös syy saada sairaslomaa. Ettei oo hyvä tulla yskimään töihin, kun tekee asiakaspalvelutyötä. Ja sain neuvon, jos ei mielellään anneta sairaslomaa niin oon yhteydessä kuntouttavaan ja sitä kautta saisin jonkun toisen sairaanhoitajan numeron joka ottais todesta. En tiiä onko se heidän joku työterveys homma. Mutta meillä työntekijöillä ei oo sellasta.

Sitten tuli se keskenmeno. Vaikka tuntu aluks, ettei se kovin iso juttu ollu, kun meni kesken niin alussa. Niin kyllä se sitten olikin taas. Ei niin iso juttu kuin vuosi sitte, koska se kesti pidemmälle. Olin tietosesti raskaana kauemmin ja kerkesin sitä miettimään enemmän pidemmälle. 

Seuraavaks kaveri ilmotti, että hänen miehensä oli tehnyt itsemurhan ja tottakai yritin tukea kaveria, mutta se osoittautu tosi raskaaks enkä meinannu jaksaa käydä töissä. Se alko heijastumaan mun uniin. En pystyny nukahtamaan. Ennen nukahtamista säikähdin hereille ja sydän alko hakkaamaan hurjana. Kesti pieni tovi, että rauhotuin, kun tämä toistu taas uudestaan. Mulla meni monta tuntia, että sain unta. Lopulta soitin terapeutille ja kuntouttavaan omalle ohjaajalle ja heidän mielestä ois paras, jos ottasin sairaslomaa. Mulla ois kuntouttava loppunu muutenkin viikon päästä, mutta mun vointia ei ois tukenu kuntouttava kun en pystyny nukkumaan enkä ollu vielä tervehtyny aiemmista flunssista vai mikä lie olikaan päällä. Joten viikon sairasloma + melkein 3 viikon tauko ennen seuraavan sopimuksen alkua. Joten tässä on aikaa parannella itteään. Jospa tämä tästä vielä iloks muuttuu. 🧡

Kierto sekaisin

 

Se ois sitten taas kierto sekasin tuon keskenmenon takia. Yritin tikuttaa ovulaatioo muutamia kertoja jolloin sen ois pitäny olla, muttei lähteny viiva vahvistumaan niin päätin, että antaa tämän kierron olla. En jaksa ettiä missä se on. Todennäkösesti kierto tulee pitkittymään. Kokeilee sitten seuraavasta kierrosta uusiks tikutella, kun todennäköisemmin kierto on normalisoitunu. Harmittaa kamalasti, että se meni taas näin. Ei mulla oireita oo ollenkaan ollu ovulaatiosta vaikka flo sovelluksen mukaan sen piti olla torstaina tai perjantaina. Niin antaa olla. Parempi näin. Ootellaan suosiolla seuraavaan kiertoon ja kokeillaan sitten uusiks.

Nyt harmittaa, että oon kertonu meiän yrityksesti joillekin. Jotenkin ei yhtään jaksa. En varmaan puhu enää koko asiasta kellekkään. Tuntuu, etten halua muiden enää tietävän tästä yrityksestä. En tiiä onko se sitten häpeä mitä tunnen. Tällä hetkellä luen kirjaa "toisenlainen tie" se kertoo tahattomasta lapsettomuudesta, kriisistä ja selviytymisestä. Sitä on ollu mukava lukea. Siinä käsiteltiin just sitä, että tahattomasta lapsettomuudesta tunnetaan myös häpeää. Vaikka ensimmäisenä tulee mieleen se suru ja epäreiluus niin tuo häpeäkin kuulostaa loogiselle. Ja luulen, että oon alkanu sitä tuntemaan. Häpeää siitä, että oon kertonu meidän yrittävän lasta ja nyt kahden keskenmenon jälkeen mua hävettää, että oon kertonu kavereille ja perheelle. Ihmiset jotka tietää odottaa jo sitä lasta jota ei ole tulossa. Se tuo vähän painettakin tähän lisää. Pakko onnistua, koska muut odottaa. Ja siks koska oon ite tästä projektista innoissani kertonu muille. Tällä hetkellä mietin pitäiskö mun kertoa kaikille, että otetaan aikalisä tähän touhuun. Josko se lois vähän helpomman ilmapiirin. Ei siinä ei tästä lapsi projektista onneksi multa hirveesti kysellä. Muutama kaveri, mutta nähdään tosi harvoin. Vanhempien odottaminen lapsenlasta ja mummon odottaminen lapsenlapsenlasta sattuu eniten ja se aiheuttaa mulle häpeää. En ajattele näitä asioita oikein muuten, kuin kirjoittaessa ja sen huomaa siitä, kun iskee paha olo. Tiedostaa tämän häpeän itsekin. Enkä tiiä mitä voin sille tehdä.  

Taas kesken

Sitä nyt kestikin vielä vähemmän aikaa kuin vuosi sitten. Samana iltana alkoi vuoto eikä tarvinnut miettiä mitä tapahtui. Ihan normaali määrä vuotoa kuin menkkojen aikaan. Eli meni toisen kerran kesken. Tämä varmaan oli se kemiallinen keskenmeno kun menkat alkoi 2 päivää myöhässä. Harmittaahan se. 

Toisaalta en tiedä mitä ajatella, kun ei haluaisi ajatella asiaa ollenkaan ja uusiks vaan yrittää. Mutta en tiedä milloin kuuluisi lähteä tutkimuksiin. Luin kyllä jostain, että kolmen keskenmenon jälkeen kannattaisi tutkia. Luin taas toisaalta, että 50% raskauksista päättyy ilman, että tiedetään olevan raskaana. Eli keskenmeno tapahtuu niin aikisin, ettei viivästytä menkkoja tai vain parilla päivällä myöhästyy. 

Muistan joskus ajatelleeni, että joskus voisi tehdä lapsen. Tässä matkan varrella on tullut huomattua, ettei se ihan niin käy. Jostain syystä se ei vain pysy siellä. 

Äidillä ja isällä oli haastavaa saada ensimmäinen lapsi. Vasta 5 v yrittämisen jälkeen ja keltarauhashormoonien aloittamisen jälkeen tärppäsi. Mietin voisiko olla samaa ongelmaa minullakin. Äiti ei tainnut testejä tehdä niin ei varmaan tiedäkkään oliko missään vaiheessa tärpännyt. 7 kuulla sai tietää, että olen tulossa. Äiti nauraakin sitä, että hyvin 3 kuukaudessa kerkesi saada kaiken valmiiksi ja henkisesti valmistautumaan. Ei tarvinnut pitkään odottaa. :D

Ette usko mitä näin

Mä luulin, että teen vaan testin pois alta, jotta voin varmasti odottaa menkkoja alkavaks. Testissä ei näy mitään ja harmitus iskee. Ei tietenkään vieläkään, ei varmaan koskaan. Hampaita pestessä vilkuilen testi, ei hitto siinähän taitaa jotain olla! Ja niinhän siinä näkyi hentoinen vaaleanpunainen viiva. Ilo hyppäsi ensimmäisenä pintaan. Voiko tämä olla totta? Näänkö väärin. Mies heräs herätyskelloonsa ja tuli pesemään hampaitaan. Vilkaisee nopeasti ja siirtää testin syrjään. (Kerrottakoon, että aamusin hän ei oo mikään fiksuin kaveri tai nää kunnolla.) Kysyn hältä eikö hän nää mitään johon vastaa, ettei vielä kun aamuisin ei silmät oo vielä tottunu näin kirkkaaseen valoon. Hampaiden pesun jälkeen hän katsoo uudestaa, että kyllä siinä toinen haalea viiva on ja lähtee pukemaan vaatteita. Kysyn hältä muistaako kummassa testissä on aina kaks viivaa ja kummassa haaleakin viiva on positiivinen.(ovulaatio ja raskaustesti) Kuulema molemmissa pitää olla selkeät yhtä paksut viivat. Vai niin... Valaisen häntä ja hän tuumaa vaan, että älä nyt sitten stressaa. Viimeksikin muistan hänen sanoneen, ettei saa stressata ja pilata kaikkea. Uskon, että häntä myös pelottaa. Koska tätä hän on myös toivonut ja vuosi sitten meni kesken. Hän ei välillä ymmärrä miten minä otan hänen sanomisensa. Ei aina tajua, että joku hänen sanomisensa voi olla loukkaava, ei näe niitä samalla tavalla kuin minä herkkänä ihmisenä. Hänen adhd:nsa on tehnyt tästä vähän hankalaa. Mutta näistä ollaan myöhemmin puhuttu ja hän on tajunnu, että on ollut aika tylysti sanotti, kun valaisen miltä asiat on mulle kuulostanu. Ja on toivonut, jos sanoo jotain sellaista josta loukkaannun. Kertoisin sen hälle, koska ei hän tajua. Mutta palataan aiheeseen ensimmäisenä tuli itselle ilo tottakai kun tätä on yritetty, mutta samalla myös huoli meneekö loppuun asti, kun edellinenkin on mennyt kesken ja vuosi siitä vasta saatiin toinen plussa. Yritän olla rennosti. Jatkaa joogaamisesta joka rauhoittaa mua. Kuunnella rauhallista musiikkia. Olla mahdollisimman rennosti. Viime raskauden aikana stressasin paljon, koska pelotti. Se saattoi olla syy myös keskenmenoon, tai sitten se oli ihan normaalia. Tiedän, että monet alkuraskaudet päättyy keskenmenoon ja se alkoi taas vähän huolettamaan. Yritän jatkaa päivä kerrallaan eteenpäin liikaa murehtimatta, mutta kyllähän sitä kaikki se mitä läpi kävi viime vuonna tulee mieleen. Samoihin aikoihin plussasin niin toivon, ettei tässä enteile huonoa. Noh toivotaan parasta ja pelätään pahinta niinhän se menee. Yritän kuitenkin toivoa parasta ja olla liikaa pelkäämättä. Yritän olla onnellinen.

Terapeutti laitto mulle lähetteen labroihin viimeviikolla, kun edellisistä on niin kauan. Olin ollu jo useemman viikon tosi väsyny. Silloin ei ollut vielä edes ovulaatiota tapahtunut joten raskaus ei voinut olla syynä. Luulen, että mun mieliala oli vaan niin matalalla ja siksi olin töiden jälkeen reporankana sängyssä makaamassa ja toivomassa, että voisinpa vaan nukkua. Terapeutti ja äiti mietti voisko johtua ferritiinistä joten hän kirjotti lähetteen labroihi. Kerroin, että mulla on ollu raskausoireita, mutten oo ihan varma kuvittelenko ne vain. Hän kysyi haluanko raskaustestin samaan ja tuumasin, etten halua se selviää kyllä myöhemmin. Näitä labroissa otettavia raskaustestejä on tullut tehtyä muutamat vuoden aikana enkä uskonu enää tähän mahdollisuuteen enää niin paljon. Huomenna ajattelin käydä labroissa, jotka terapeutti kirjotti mulle ja otatan samalla raskaustestin. Haluan sieltä vielä vahvistuksen. Vaikka se vahvistus ei tule tuomaan mulle turvaa siitä, että tämä menisi loppuun asti. Mutta onhan tätä hankala uskoa. Toivotaan parasta. <3

Kyllä minä yritän

Raskaustumisen yrittäminen on rankkaa. Siinä käy läpi kaikenlaisia tunteita. Pelkoa, ahdistusta, surua, epävarmuutta, huolta, toivoa, iloa, onnea ja mitä näitä muita on. Kierron alkaminen alusta tuo pettymystä, ahdistusta, surua, epäreiluutta siitä miksi muut onnistuu, mutta myö ei. Tuntuu, että muilla se tärppää niin nopeasti joten mikä meissä on vikana? Siitä ahdingosta pääsee jossain vaiheessa yli ja ovulaatio aika alkaa lähestymään. Tunteina  suurta toivoa jos nyt kuitenkin tällä kertaa. Jos sattuu tikuttamaan ovulaatiota ja saa sen plussaksi asti testiin on niin onnellinen ja iloinen, että vihdoin tiedän milloin se mun kropassa tapahtuu ja tämän ansiosta on suurempi todennäköisyys tärpille. Ovulaation ollessa ohi alkaa piinallinen odottaminen ja kropan kuuntelu josko tulis jotain raskausoireita. Mun tapauksessa oon keksiny oireita päästäni ja oon ollu tosi varma, että nyt se on tärpänny. Kunnes koittaa menkkojen aika. Olo oli niin varma ja iloinen ja sieltä korkeelta tiputaan kovaa alas, että ei sitten tärpännyt taaskaan. Jokaisella kerralla alkaa usko loppumaan enemmän siihen onko koskaan meidän vuoro? Tullaanko koskaan saamaan lasta? Onko meissä joku vikana? Niin kierto lähti alusta ja toistetaan samat tunteet samassa järjestyksessä. Se alkaa ottaa voimille. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että ovulaatio on saatu kiinni. Ensimmäinen ovulaatio plussa minkä oon saanu joten se tuo toivoa. Pelottaa että täältä tiputaan taas kovaa. Mutta tässä vaiheessa on aina suuri usko siihen, että ehkä tällä kertaa. Ensi viikolla alkaa piinallinen odottelu josko oireita alkais tulla. Itseni tuntien niitä alkaa tulla. Toivon, että osaisin unohtaa koko yrittämisen ja elää normaalia elämää stressaamatta. Stressihän ei ole tunnetusti kovin toivottavaa raskautumisen yrittämisessä. 

Paljon jaksamisia niille jotka kamppailee samojen asioiden kanssa. Kaikille raskautuminen ei ole helppoa ja olisi ihanaa jos olisi mahdollisuus vertaistukeen. Tai edes pääsisi purkamaan pahaa oloa sydämeltään. Voimia kaikille💖

Voinnin huononeminen

 Kävikin niin, että vointi alko tässä syksyn edetessä ailahtelemaan enemmän. Aluks olin aika varma siitä, että kyllä mä tulen jaksamaan kuntouttavassa tällä 4 päivänä viikossa mutta samalla pelkäsin jos en jaksakkaan. Alko olla enteitä että vähän ahdisti aamulla herätä töihin mutta sain kuitenkin aamun ja päivän käyntiin. Mietin samalla voiko tämä mennä tästä pahemmaks. Kroppakin alko oireilla. Alko olemaan kivuliasta ummetusta, päänsärkyä ja si-nivelen kipeytymistä. Otin mun ohjaajaan yhteyttä tästä mun oireilusta ja pelosta jaksamisen suhteen. Sovittiin aika seuraavalle viikolle, kun olisin käyny terapeutin juttusilla ja kysyny vielä tämän mielipidettä. Terapeutti sano, että ei vähennetä vielä. Kannusti puskemaan eteenpäin, kun viimekin syksystä selvisin. Tässä syksyssä tosin on se poikkeus, että pitäisi jaksaa myös töissä käydä. Seuraavalla viikolla, kun ois ollu ohjaajan aika se peruuntui hänen sairastumisen takia. Odotin viikon jolloin varaohjaaja jututti mua ja kysyi tilanteesta. Häntä oltiin infottu, että mulla ois pitäny olla juttelu aika ja minkä takia. Kerroin mun mietteistä ja hän kysy lopuks, että tarviiko just tällä hetkellä tehä muutoksia? Ja minähän vaan tuumasin, että ei tarvii kyllä minä pärjään, jos menee huonommaks niin sitten otan yhteyttä. Ei menny, kun seuraavaan päivään ja aamu oli ihan kamala. Mua ahdisti herätä ja se oli tosi voimakasta ahdistusta. Veikkaan sen johtuvan siitä, kun tajusin sanoneeni sille ohjaajalle pärjääväni, vaikka olin varannu ajan siks, että tehtäisiin työpäivän vähennys. Se ahdistus vaan jatku eikä lähteny hellittämään. Huomasin huokailevani paljon ahdistuksen takia. Se oli yritys saada se paha olo pois, mutta eihän se lähtenyt. Ahdistus myös aiheutti hirveää väsymystä ja kävin kaupasta energiajuoman, että jaksaisin olla töissä. Muistaen kuitenkin terapeutin sanat energiajuomista ja kuinka mun pitäis kiinnittää huomioo niiden käyttöön, ettei taas karkais käsistä. Ja kuinka ne lisäävät ahdistusta. Tuli vaan pahempi olo kun tuntui, että ilman sitä en vaan jaksa. Pakko saada jostain edes energiaa, että jaksan sitä ahdistusta ja jaksan tehdä töissä jotain. Soitin matkalla kaupalta töihin äidille tästä ahdistuksesta ja melkein itkin puhelimessa pahaa oloani. En halunnu miestä häiritä töissään niin soitin äidille. Sanoin, jos mulla on ens viikolla samanlainen olo niin otan sairaslomapäivän. Tällaisessa olossa ei kuulu mennä töihin. Se on jo liian suurta puskemista eteenpäin jos omat voimat ei riitä. Pääsin työpaikalle pukuhuoneeseen jossa odotin 10 min kunnes oli aika lähteä työntekoon. Tirautin kuuneleen ja koin vielä suurempaa pahaa oloa siitä, että mulla menee näin huonosti. Itken pukuhuoneessa sitä, etten jaksa mennä töihin. Tämä ei oo enää normaalia ja tälle pitää tehdä jotain, jos meinaan jaksaa käydä tässä kuntouttavassa työssä. Odotan siihen, että se oma ohjaaja tulee takaisin töihin ja käyn silloin juttelemassa hänen kanssa. Tosin ens viikolla on puoliväli arviointi ja siinä varmasti tulee jo puheeksi mun jaksaminen ja ois mahdollista vaikuttaa työmääriin. Se ois ylihuomenna. Toivon, että jaksan mennä huomenna töihin. Ja toivon, ettei mua ahdista niin paljon kuin perjantaina. Se on ihan kamalaa kun ei ole pitkiin aikoihin ahdistanut niin paljon. Sillon joskun huonommin voidessani tuollainen olo oli mulle normaalia ja siihen oli tottunut. Se tuntui kotoisalle. Nyt kun tuollainen olo iskee on tosi voimaton. Mulla ei ole sietokykyä ahdistukselle ja se tuntuu ihan kamalalle olla siinä olossa. Mä toivon, ettei tämä nyt enteile jostain pahemmasta. Että työpäivän tiputtamisella jaksaisin käydä tuolla ja voisin hyvin. Koska tällä työmäärällä en jaksa tehdä kotona mitään. Voimia kaikille omiin taisteluihin💗

Menetys

Mun olisi tarkoitus ottaa yhteyttä terveyskeskukseen, että alettaisiin selvittämään miksi en ole vielä raskautunut. Mulla on myös ollut noin kuukauden ajan ihmeellisiä alavatsa tuntemuksia niin niitäkin olisi hyvä alkaa selvittelemään mistä ne johtuu. Mulla oli virtsatietulehdus todennäköisesti muutama viikko takaperin ja siitä jäi noi vatsakivut. Söin parit antibiottikuurit ja labrat otettiin vasta antibiottikuurin ollessa päällä niin kaikki arvot oli normaalit. Pissasin verta melkein viikon ajan, mutta onneks se meni ohi. Mulla on myös kuukautiskierto pitkittynyt viikolla siitä asti kun aloitin kuntouttavan työn niin toivon että se palautuis normaaliks. Johtuuko sit isosta muutoksesta kun aiemmin oon ollu vaan sairaslomalla. Vähän huolestuttaa kun ei pysty kiertoa ennakoimaan, että onko kaikki hyvin. Toivon että se palautuis normaaliks. Mutta se yhteyden ottaminen sinne terveyskeskukseen tuntuu hankalalta. Jotenkin haluais vaan yrittää vielä ilman että lähdettäisiin tutkimaan. En oo varma haluanko tietää jos löytyiski joku syy miks ei tärppää. Mä en välttämättä halua kuulla jos mussa on joku vika. Mutta se vois olla myös helpottava tieto, että sen jälkeen sais apua. En tiedä... Ristiriitaiset tuntemukset siitä miks tämä on niin hankalaa. Toisaalta ihanaa että kerkee henkisesti valmistautumaan tässä odotellessa mutta samalla pelottaa tuleeko sitä ollenkaan. Sen keskenmenon jälkeen mua on alkanu pelottamaan äitiys ihan eri tavalla. Ei mua ennen sitä raskautta pelottanu mä olin valmis ja ilonen siitä jos meille pieni suotais. Sen jälkeen mulla on vähän väliä noussu pintaan pelkoja osaanko minä, oonko minä valmis, riittääkö mun mielenterveys siihen, entä jos sairastun masennukseen uudestaan, jaksanko minä, jaksaako mies tai osaako mies tai haluanko minä edes lapsia? En tämmösiä asioita näin paljon vatvonut ennen keskenmenoa. Myös ennen keskenmenoa en ymmärtänyt millaisia tunteita keskenmenon kokeneet on käyny läpi. Yritin kyllä ymmärtää mutta hankalaa se oli kun ei tienny mitä muut kävi läpi. En itekkään ymmärtäny miks oon alkanu kyseenalaistamaan sitä haluanko edes lapsia. Mutta terapeutti tuumas mulle että tietämättäni saatan ajatella että jos ei yritä edes raskautua ei keskenmeno ja sen tuomat pettymykset ja tunteet tule enää uudestaan. Eli tietämättäni pelkään keskenmenoa ja siksi en halua edes yrittää lasta sen jälkeen. Se käy järkeen mutta en ollut tullut ajatelleeksi.

Tätä kirjoittaessani palaan siihen aikaan kun aloin raskaana ollessa vuotaa verta. Muistan kuinka hoin itelleni pienestä pelosta huolimatta että pieni määrä verta ei ole vielä vaarallista. Se alko vaan lisääntymään ja lopulta vessassa istuessani jo itkin kun sitä verta tuli jo niin paljon ettei se ollut enää epäselvää. Raskaus oli keskeytyny. En ajatellu että se ois kolahtanu muhun niin isosti. Ajattelin että jos se keskeytyis niin en varmaan edes itkisi, että uutta yritystä vain. Mutta näin todistin taas olleeni väärässä ja tietämättäni reagoin siihen suuremmin kuin ajattelin. Sen jälkeen lapsen yrittäminen toi mulle hirveän määrän ahdistusta joka todennäköisesti johtui siitä etten ollut kerennyt kunnolla käsitellä koko keskenmenoa. Jokatoinen kuukaus yritettiin ahdistuksesta huolimatta ja jokatoinen kuukaus pidetiin taukoa koska mun pää ei kestäny. Pelkäsin tärppiä niin paljon mutta pelkäsin myös sitä ettei tärppäiskään. Ne negatiiviset raskaustestit toi huojennusta ja pahaaoloa samaan aikaan. Mä en ollu varmaan vielä valmis sen keskenmenon jälkeen. Juttelin siitä terapiassa ja oli puhe että tänäkesänä ei varsinaisesti yritä. En seuraa mitään ovulaatioita vaan yritän nauttia kesästä. En stressaa itteeni nyt tällä yrittämisellä. Tuntuu myös samaan aikaan oudolta ja surulliselta ajatella, että meillä olisi nyt lapsi jos raskaus olisi mennyt loppuun asti. Hällä ois ollu laskettuaika samana päivänä kuin mun siskon synttärit.😢 En ole näitä asioita miettinyt kunnolla aiemmin. Tämä että kirjoittaa samalla pistää miettimään näitä asioita eri tavalla syvällisemmin. Ja mulle konkretisoitui se mitä olen käynyt läpi ja että meillä olisi lapsi jos se ei olisi päättynyt keskenmenoon. En ajatellut sen myöskään iskevän näin että silmät vetistyvät ja olen tosi surullinen. Selkeesti tämä on ollut isompi asia mulle kuin olen ajatellut. Oon ilonen että kirjotin tästä aiheesta tänne.

Tsemppiä kaikille❤️

Voin hyvin ja mulle kuuluu hyvää

"Tammikuussa oli hoitoneuvottelu jossa päätettiin, ettei sairalomaa enää jatketa 28.2. jälkeen. Vointi on jo sen verran hyvä. Oon jonossa siihen kuntouttavaan työtoimintaan ja jonossa oon ollu n. 3 kk, että kohta pitäisi olla mun vuoro. Ajattelin mennä tukevalle kuntouttavaan työtoimintaan kun siellä on paljon erillaisia pajoja joissa työskennellä ja myös asiakaspalvelua kirpparin tavoin. Ootan innolla ja pelolla. 

Sillon tällön on iskeny hirveitä ahdistus kohtauksia kun vaan itken ja oon varma, ettei mikään tule menemään hyvin. Yleensä se koko päivä on huono. Viimeks tänään itkeskelin sitä. Mutta mies tuli katkasemaan sen kierteen kun tuli seuraks. Hänen adhd on ollu sellanen mistä johtuvaa käytöstä en aina ymmärrä ja sen adhd käytöksen takia iskee välillä ahdistusta, mutta otan ne yleensä puheeksi. Pääsee puhumaan halki asiat halki, ettei ne jää vaivaamaan ja ymmärrä toista väärin"

Tuollaisen tekstin olin kirjottanu helmikuussa mutten saanut koko postausta valmiiksi niin julkaiseminen jäi. Mutta oon nyt ollut 3 kk kuntouttavassa työtoiminnassa ja tykkään olla siellä tosi paljon. Mulla on alusta asti mennyt siellä hyvin. Ja oon saanut pelkkää positiivista palautetta ohjaajilta. ♡ Mulla on ollu ihania työkavereita ja kohdalleni on sattunut mukavia asiakkaita. Oon voinut hyvin. Eilen loppui ensimmäinen kuntouttavan työn sopimus ja pidän tässä 2 viikkoa lomaa jonka jälkeen alkaa uusi 3 kk sopimus. Odotan tätä lomaa ja odotan myös uutta työsopimusta että pääsen jatkamaan uusilla työmäärillä. Ne vähän jännittää mutta niistä selvitään kun tähänkin asti on selvitty. Ensimmäisen kuukauden olin 2 päivänä viikossa 4 tunnin päiviä. Loput 2 kuukautta olin 3 päivänä viikossa 4 tuntia päivässä. Ja tämä uusi sopimus on 4 päivänä viikossa 4 tuntia päivässä mutta perjantai on jokeripäivä mikä tarkoittaa että vakituisten työaikojen sijaan on yksi päivä viikossa kun mut laitetaan johonkin vuoroon ja ensimmäinen perjantai onkin iltavuoro. 

Mutta oon tosiaan voinu hyvin ja mulle kuuluu hyvää. Oon tilannu itelleni uuden pyörän kun vanhassa olis ollu edessä isompi remontti ja melkein tuli halvemmaksi ostaa uusi pyörä. Ja on muuten paljon kevyempi poljettava. Sain semmoset lukeman älykelloonkin pyöräilyn jälkeen etten semmosia numeroita oo ennen tuossa kellossa nähny. Nimittäin kuntotason nousussa ja palautumisessa.😂 Tykkään paljon! Olen yrittänyt jaksaa urheilla vaikka se on hieman hankalaa kun on tuo kuntouttava työ viemässä monta tuntia päivästä. Välillä teen muutaman treenin viikossa mutta välillä ei jaksa edes yhtä. Mutta tämä onkin  oman vapaa-ajan sovittamista työn kanssa ja harjoittelen vielä. Just äskenkin kerkesin levittää aurinkorasvat valmiiks että lähden pyöräilemään niin aurinko katosi ja näyttää että jonkinlaista myrskyä pukkaa. Kamala tuuli, puut heiluu hullunaa. Ehkä tänään teen lihaskuntojumpan kun niitä en oo jaksanu reiluun viikkoon tehdä. Eli lihasten kipeytyminen on taattu mutta hyvän puolesta niitäkin tehdään. 

Palataan! 😊