Kävikin niin, että vointi alko tässä syksyn edetessä ailahtelemaan enemmän. Aluks olin aika varma siitä, että kyllä mä tulen jaksamaan kuntouttavassa tällä 4 päivänä viikossa mutta samalla pelkäsin jos en jaksakkaan. Alko olla enteitä että vähän ahdisti aamulla herätä töihin mutta sain kuitenkin aamun ja päivän käyntiin. Mietin samalla voiko tämä mennä tästä pahemmaks. Kroppakin alko oireilla. Alko olemaan kivuliasta ummetusta, päänsärkyä ja si-nivelen kipeytymistä. Otin mun ohjaajaan yhteyttä tästä mun oireilusta ja pelosta jaksamisen suhteen. Sovittiin aika seuraavalle viikolle, kun olisin käyny terapeutin juttusilla ja kysyny vielä tämän mielipidettä. Terapeutti sano, että ei vähennetä vielä. Kannusti puskemaan eteenpäin, kun viimekin syksystä selvisin. Tässä syksyssä tosin on se poikkeus, että pitäisi jaksaa myös töissä käydä. Seuraavalla viikolla, kun ois ollu ohjaajan aika se peruuntui hänen sairastumisen takia. Odotin viikon jolloin varaohjaaja jututti mua ja kysyi tilanteesta. Häntä oltiin infottu, että mulla ois pitäny olla juttelu aika ja minkä takia. Kerroin mun mietteistä ja hän kysy lopuks, että tarviiko just tällä hetkellä tehä muutoksia? Ja minähän vaan tuumasin, että ei tarvii kyllä minä pärjään, jos menee huonommaks niin sitten otan yhteyttä. Ei menny, kun seuraavaan päivään ja aamu oli ihan kamala. Mua ahdisti herätä ja se oli tosi voimakasta ahdistusta. Veikkaan sen johtuvan siitä, kun tajusin sanoneeni sille ohjaajalle pärjääväni, vaikka olin varannu ajan siks, että tehtäisiin työpäivän vähennys. Se ahdistus vaan jatku eikä lähteny hellittämään. Huomasin huokailevani paljon ahdistuksen takia. Se oli yritys saada se paha olo pois, mutta eihän se lähtenyt. Ahdistus myös aiheutti hirveää väsymystä ja kävin kaupasta energiajuoman, että jaksaisin olla töissä. Muistaen kuitenkin terapeutin sanat energiajuomista ja kuinka mun pitäis kiinnittää huomioo niiden käyttöön, ettei taas karkais käsistä. Ja kuinka ne lisäävät ahdistusta. Tuli vaan pahempi olo kun tuntui, että ilman sitä en vaan jaksa. Pakko saada jostain edes energiaa, että jaksan sitä ahdistusta ja jaksan tehdä töissä jotain. Soitin matkalla kaupalta töihin äidille tästä ahdistuksesta ja melkein itkin puhelimessa pahaa oloani. En halunnu miestä häiritä töissään niin soitin äidille. Sanoin, jos mulla on ens viikolla samanlainen olo niin otan sairaslomapäivän. Tällaisessa olossa ei kuulu mennä töihin. Se on jo liian suurta puskemista eteenpäin jos omat voimat ei riitä. Pääsin työpaikalle pukuhuoneeseen jossa odotin 10 min kunnes oli aika lähteä työntekoon. Tirautin kuuneleen ja koin vielä suurempaa pahaa oloa siitä, että mulla menee näin huonosti. Itken pukuhuoneessa sitä, etten jaksa mennä töihin. Tämä ei oo enää normaalia ja tälle pitää tehdä jotain, jos meinaan jaksaa käydä tässä kuntouttavassa työssä. Odotan siihen, että se oma ohjaaja tulee takaisin töihin ja käyn silloin juttelemassa hänen kanssa. Tosin ens viikolla on puoliväli arviointi ja siinä varmasti tulee jo puheeksi mun jaksaminen ja ois mahdollista vaikuttaa työmääriin. Se ois ylihuomenna. Toivon, että jaksan mennä huomenna töihin. Ja toivon, ettei mua ahdista niin paljon kuin perjantaina. Se on ihan kamalaa kun ei ole pitkiin aikoihin ahdistanut niin paljon. Sillon joskun huonommin voidessani tuollainen olo oli mulle normaalia ja siihen oli tottunut. Se tuntui kotoisalle. Nyt kun tuollainen olo iskee on tosi voimaton. Mulla ei ole sietokykyä ahdistukselle ja se tuntuu ihan kamalalle olla siinä olossa. Mä toivon, ettei tämä nyt enteile jostain pahemmasta. Että työpäivän tiputtamisella jaksaisin käydä tuolla ja voisin hyvin. Koska tällä työmäärällä en jaksa tehdä kotona mitään. Voimia kaikille omiin taisteluihin💗
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti