Kaveri kerto mulle uutisia, kun käytiin shoppailemassa. Kysy ensin millon myö meinataan viedä meidän lapsettomuus asiaa eteenpäin. Kerroin, että kyllä tässä vielä yritetään ennen kun haetaan apua. Haluan vielä yrittää ite. Tästä lapsettomuus asiasta ollaan puhuttu ennenkin. Ja hän kerto myös aiemmin, että lähitulevaisuudessa hekin alkavat yrittämään. Mutta, että on varma kierron tasaantumiseen menevän kauan, koska pillerit on ollu niin kauan käytössä. Nyt hän sitten kertoi, että jättivät ehkäisyn pois viime kuussa ja hän on nyt raskaana. Olin ilonen ja toivon kovasti, ettei tule mitään hämminkiä. Mutta kyllähän siitä tuli epäreiluuden tunne. Sitä oon itkeny miehelle, terapeutille ja äidille. Vaikka en haluais ajatella näin niin tulee olo, että miks elämä on epäreilua toisille. Miks lasta kauan yrittäville ei suoda? Mihin se perustuu? Miks se on niin vaikeeta toisille? Haluaisin ajatella tämänkin niin, että tän on tarkotus vahvistaa sitä mitä minä haluan. Koska oon ollu niin epävarma. Mutta toisaalta oon aina tosi epävarma keskenmenon jälkeen. Sillon mulle iskee ne kaikki pelot ja epävarmuudet siitä haluanko oikeesti lasta. Pystysinkö kasvattamaan lapsen? Että mikä tämän tarkotus on vai onko tällä ees mitään tarkotusta? En tiedä.
Terapeutti sanokin, että hän näkee asian painavan ja harmittavan minua ja sit aloinkin itkeä. Mikä tuli tavallaan yllätyksenä, että se oikeesti vaivas mua niin paljon. En ajatellu sen kolahtavan noin isosti, koska olin kumminkin miettiny oiskohan minusta äidiksi ollenkaan. Kun oon käyny läpi 2 keskenmenoa ja saan kuulla kaverin olevan raskaana ensimmäisestä yrityksestä niin kyllä se sitten iskikin aika kovaa. Vaikka luulin, etten oo varma haluanko sittenkään lasta. Osaisinko edes?
Toisaalta huomasin myös tässä, kun ovulaatio alkoi taas lähestyä aloin olla enemmän innoissani koska tiiän kaverin olevan raskaana. Jos meille suodaan lapsi ja raskautuisin niin en oisi ainoa kaveripiirissä joka ois raskaana. Asia myös mitä pelkäsin oli ettei mulla ollu ihmisiä jotka kokee samaa asia ja saisin heiltä tukea. Ja muutenkin, että kävisin läpi asioita joita mun kaverit ei ymmärrä koska eivät oo kokenu niitä ahdisti mua. Kävisin tämän kaiken läpi yksin. Vaikka onhan mulla mies, mutta musta tuntu, että tarvihin tähän tuen naiselta joka tietää mitä tässä käydään läpi. Ja jolla ois vielä asiat tuoreessa muistissa. Lapsen kanssa eläminen myös pelottaa, kun ei oo lähipiirissä sellasia joilla on lapsia. Tavallaan myös vähän pelkään lapsia. Oon kuullu, että oma lapsi on eri asia. Mutta toisten lapsia vähän pelkään. En oo ihan varma miten heidän kanssa pitäisi olla. Entä jos ne alkaa itkeä?
Mulle on jääny pelko lapsuudesta pelko pieniin lapsiin. Musta tuntu, etten sillonkaan osannu olla pienten kanssa ja tuntu myös, että vauvat alko itkemään, kun näki minut. Aika ikävää. En tiedä mistä tämä johtu. Näytinkö niin epävarmalta? Näytinkö siltä, että mua pelotti ja vauvat säikähti sitä? En tiedä. Mutta ikävältä se tuntu, kun vauvat alko itkemään. Otin ne liian henkilökohtasesti. Musta aina tuntu, että ne itki mun takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti