Cocopanda, mies, ahistus.

Oon tykästyny meikkaamaan. Cocopandalta oon tilannu ihanan meikkipaletin bh cosmeticks merkkisen ja oon tykänny tosi paljon. Siinä riittää pigmenttiä tosi paljon josta ihan yllätyin, positiivisesti tietenki. Sävytki on aivan ihania ja lämpimiä ja mun mielestä mulle sopii paremmin ehkä lämpimät kuin kylmät väsyt. Tilasin sieltä myös luomiväri primerin nyx:in. Siitäki oon tykänny tosi paljon. Sitten sellasen meikki pussukan joka sisälsi wet'n wildin meikkipohja primerin, color correctin ja settin sprayn ja oon tykänny noista kaikista. Tuli mulle kotiin myös eco toolsin sivellin setti mutten tykänny siitä kun siveltimet oli niin lyhyitä. Joten se lähti palautuksena takasin.

Mulle tulee meikkaamisesta tosi hyvä olo ja sen huomaakin varmasti. Huomaa myös että jos en jonakin päivänä meikkaa se aikalailla tarkottaa sitä että mulla on niin huono olo etten jaksa. Mutta tämä syksy nyt tuo huonoo oloo aika paljon mukanaan. Päivänvaloo on kokoajan vähemmän. Mutta pitää nyt kysellä tuolta terapeutilta siitä sähköhoidosta että mitä mieltä se on siitä. Tuossa kesällä hän ainaki sano että kesällä ei järjestetä sähköhoitoo että se alkaa syksyllä kuulemma uudestaan. 

Ja siitä ukosta. Tässä semmonen 3 kk varmaan ollaan nyt yhessä oltu. Mulla on oikein hyvä olo hänen kanssaan. Meillä on paljon yhteistä ja käyään päivittäin pokemonmetällä. :D Hän myös opetti mulle geokätköilyn saloja ja oon sitä hissukseen harrastellu. Aika hauska harrastus. Paitsi sillon kun samoiltiin metässä ja sain polttiaisen pureman perseeseen. Ei tuntunu oikein hyvältä, poltteli muutamia tunteja. Ai että, en nauttinu.

Kädet kohmeessa yritän kirjottaa kun tuli pelattua n. tunti dotaa nii on kerenny kädet jäähtyä. Verenkierto jotenki vammaa kun istuu paljon. No mut kohta pitää joka tapauksessa lähtee ajamaan terapiaa kohti. Mulla ois ollu viimeviikon keskiviikkona aika mutta mulla oli sillon niin paha olo etten jaksanu lähteä sinne. Sunnuntaina oli myös mutta en kerenny sinne, kun olin unohtanu paljonko sinne ajaa mun vanhempien luota, kun olin siellä viikonlopun. Sunnuntai oliki ihan kamala päivä kun en päässy terapiaan, tulin kotiin oli sotkusta ja ois pitäny alkaa siivoomaan heti eikä jaksanu kun oli niin kamala olo. Ja se ahisti lisää kun ei jaksanu siivota. Siirrettiin mun tietokoneen paikkaa keittiöstä vierashuoneeseen ja nettijohto ei yltäny sinne niin se romutti sitte lopullisesti. Harvoin itken, enkä itkeny kyllä nyttenkään. Mutta mulla oli niin kamala olo etten muistanu miten paljon ahistus voi sattua sisäisesti. Tuijotin lattialla istuessani vaan eteeni kun en jaksanu tehä mitään muuta. Pari tuntia meni siinä että aloin saada toimintakykyä takasin. Mies yrittiki kysellä multa mistä se olo tuli yms mutta vastailin vaan joo ja ei, en jaksanu puhua. Paha olo vaan vello sisällä. Muutaman tunnin jälkeen sitten makasin sängyssä miehen kanssa ja hän alko kutitella mua armottomasti jalkapohjista, loppujen lopuks se paha olo alko helpottaa, jonka jälkeen kerroinki miehelle mitä mulle tapahtu. Siinä pahassa olossa en jaksa enkä oikein osaa puhua. Mutta sen aikana mietin mistä se tuli ja kun se on ohi, kerron sille joka nyt oli näkemässä tilanteen että mitä tapahtu. 

Nyt sinne terapiaan...

Miten mulla menee?

Pitää ihan käyä lukemassa mitä oon viimeks kirjottanu että osaan vähän kommentoida niitä. Juu, elikkä lääkemuutoksesta. Mulla lopetettiin sepram ja alotin brintellixin 10 mg ja edelleen menee lyrica mut sitä nostettiin 150 mg 2x päivässä. 2 viikkoo sitten alotin brintellixin ja oon jo huomannu mielialassa muutoksia, muttei onneks mitään suuria. Ehkä tämä toimii. Ja on muuten kallis lääke ja se oli osa syy miks mulle sitä aiemmin määrätty kun mun rahatilanne on ollu aika huono. Tuossa edellisessä postauksessa kun kirjotin että olin ilman mielialalääkettä niin omasta tahdosta alotin sen uudestaan kun mun olo alko mennä niin huonoks että tuntu siltä etten pärjää enää niiden olojen kanssa. Nyt mulla on ollu hoitokoiriakin ja kissojen hoitoja aika paljon, että tekemistä on ollu. Tällä hetkellä mulla on täällä hoidossa siskon jämtlannin ja ajokoiran sekotus. En huomaa siinä mitään ajokoiraan viittaavaa kylläkään. Ukkeli on vasta 5 kk ja on jo tosi iso kokonen. Tänään hakeevat koiran poikkeen niin pääsen miehen kanssa pyöräilemään. Ensimmäinen yö tämän Tessun kanssa oli aika hankala kun ulisi ja ulvoi kun ei oo aiemmin ollu kenenkään luona hoidossa, ollu aina omistajat mukana minne sit meneeki. Mutta nyt toisen päivän kohalla meillä on menny tosi hyvin. Mulla on sellanen namipallo jota se pyörittelee ympäri asuntoo parveketta myöten. Siellä se tykkää nukkua kun parvekkeen lattia on niin viilee ja siihen käy tuuli. Sisällä on aika lämmin vaikka parvekkeen ovi onki auki ja ikkunoita pidetään auki. Tietysti on järettömän kuuma ollu, että kun aurinko paistaa ikkunasta sisään nii laitan verhot ja ikkunat kiinni. Pitäis ottaa joku viikko se vanhempien koira tänne mun hoiviin kaapunkkiin. Ens viikolla tulee vielä kaverin koirat mulle hoitoon keskiviikosta sunnuntaihin. Sillä on 2 shetlanninlammaskoiraa. 

Terapiasta sen verran että käyn edelleen kerran viikossa. Terapeutilla on vaan niin täydet päivät että joskus käyn kerran kahessa viikossa. Ja kohta hän jääkin kesälomalle kuukauden ajaks. Saatan ottaa yhen terapia käynnin toiselta hoitajalta, jolla oon käyny muutaman kerran aikasemminki. Hän on myös tosi mukava ja hänellä on ihania englanninbulliaisia <3 Yhessä vaiheessa niin haaveilin itelle omasta bulliaisesta. Bulli ei oo haaveista lähteny minnekkään, mutta vaihtunu bullterrieriin :D Ne on vaan niin sulosia. Mun äiti sanoo niitä possun ja rotan sekotukseks, sen silmää ei oikein miellytä kyseinen rotu. Mutta varmasti oppis tykkäämään kun ois tekemisissä. Siihen pitäis vaan hetki säästää rahaa. 

Erosta sen verran että yksin olin pari kuukautta kun löysin itelle välittävän miehen. Ollaan hänen kanssa oltu yhessä jo reilu 2 kk. Aika menee nopsaan. Ihanaa kun hän ei oo ennakkoluulonen ja meillä on yhteistä tekemistä kuten pyöräillään, kätköillään, kävellään ja jahdataan pokemoneja. :D Ihanaa kun on mies joka tekee mun kanssa kaikkee, ettei tarttee yksin. Leivotaan myös yhessä ja laitetaan ruokaa. Siskon poikaystävä ei vaan tykkää hänestä koska on niin mustasukkanen. Ei oo koskaan ees tavannu mun miestä mutta se on vaan niin ennakkoluulonen ja mustasukkanen. Se on myös sellanen et siskon pitäis kuulema kysyä häneltä lupa jos on kauemmin esim. mun luona kylässä tai kaupungilla. Tosi kontrolloiva. Sisko onki sanonu ettei oo varma miten kauan jaksaa sellasta. Siskolla kuitenki anoreksia tausta niin pelottaa että jos hän ei saa ite päättää omasta elämästään, alottaa hän kontrolloimaan omaa syömistään, että on tunne siitä että konrolloi elämässään edes jotain. Toivottavasti tämä poikaystävä ymmärtää ja oppii antamaan enemmän tilaa. Munkin luona sisko oli vaan puhelimellaan kokoajan. Jos ei vastannu poikaystävän puheluun, tämä suuttu. Outo tapaus kyllä. Hyvänenaika jos on kylässä nii ei sitä kokoajan voi olla puhelimellaan. En tiiä sit onko tuo koira auttanu yhtään et kun sisko lähtee käymään jossain nii saa se poikaystävä kontrolloida sitä koiraa siskon sijaan. 

Mulla menee tällähetkellä ihan hyvin. Oottelen viikolla viikonloppua että mies tulee kotiin koska hän ajaa rekkaa. Kuukauden päästä luultavasti vaihtaa työpaikkaa että sais käydä kotoo käsin töistä. Viimekskin oli 2 viikkoo rekassa kun ei ajoaika riittäny tulla takas kotiin. Inhottava tuommonen kun oottaa kovasti. Mulla oli aika vaikeeta kun ootin kovasti ja sit ei päässykkään ja lääkemuutokset menossa niin itkukshan se meni. Ja teräkin kävi mielessä muutaman kerran mutta onneks jäi ajatuksen tasolle vaan. 

Jospa sitä jaksais käyä täällä kirjottelemassa vähän useemmin. 

                           Tässä siskon koira Tessu

Vaikeeta

LÄÄKITYS

Tällähetkellä mun lääkitys on vaihossa ja mua pelottaa et joudun samanlaiseen lääke kierteeseen kun useempi vuos takaperin. Tarkotan sillä sitä että on tosi vaikee löytää sopivaa lääkettä ja sitä vaihellaan muutaman viikon tai kuukauden välein ja välillä kärsin lääkkeiden sivuoireista ja haittavaikutuksista. Käytin sitä ainaki vuoden verran. Syy miks sitä alettiin muuttamaan oli mun parisuhteessa esiintyvät ongelmat niitä sen enempää avaamatta. Oon niin kauan ilman mielialalääkettä kun mun omalääkäri on lomalla. Ens viikolla hänen pitäs tulla takas töihin. Pitää vaan aika hälle saada mun terapeutin kanssa ja siinä menee varmaan hetki. Vähän jännittää olla ilman mielialalääkettä, koska sunnuntaina erosin ja olo on sen jatkuvan ahistuksen lisäks ollu huonompi. Mulla kyllä menee lyrica ahistukseen aamuin illoin mutta siinä kaverina pitäis olla joku kohottamaan mun toimeliaisuutta ja mielialaa, koska tällähetkellä mun tekemiset rajottuu ulko-oven sisäpuolelle. En vaan jaksa lähtee ulos. Tiiättekö jos joku sanoo että sun pitää vaan lähtee ulos, mutta ette saa sitä aikaseks. Haluis pakottaa ittensa, mutta ei jotenki pysty. No mut onneks mulle tulee huomenna kaverin ja hänen poikaystävän koirat hoitoon. Ne vie mut väkisin ulos. On reilun vuoden ikänen keeshond ja 6 vuotias sakemanni. Ja rakastuin tähän sakemanniin tänään kun hyö käviä mun luona kylässä. Juteltiin pari tuntia koirista. Oli loppujen lopuks tosi kiva saada jutella jonkun kanssa koirista sen sijaan että ajattelee kokoajan eroa. Sillon tällöin oon ottanu vanhempien sakemannin itteni luokse muutamaks yöks että joku vie mua lenkille ja mulla on seuraa. 

TERAPIA

Käyn terapiassa kerran viikossa, mutta mun terapeutilla on tiukemmat aikataulut kuin vuos sitten koska hän siirty akuutille puolelle töihin. Musta tuntuu että tällähetkellä ois ihan hyvä olla 2 kertaa viikossa aika, mutta en usko että se tulee onnistumaan, kun välillä on vaikeeta saada ees kerran viikkoon. En ajattelekkaan siihen muuta terapeuttia lisäks kun joutusin taas kertomaan kaiken ihan alusta ja onhan mulla sitten 8 vuoden ajan kerrottavaa, enkä muista kaikkee niin tuoreelta. Mulla myös pahimman masennuksen aikana pyyhkiyty puolvuotta mun muistista. Luultavasti oon nukkunu vaan kokoajan. 

ERO

Se mikä johti eroon oli kun toisella osapuolella ei riittäny aikaa mulle. Hän tykkäs pelata aina töiden jälkeen eikä muuta kerenny tekemään. Viikonloppusin myös kone aukes aina heti herättyä. Viime lauantaina leivottiin kyllä yhessä, mutta niitä kertoja että tehään jotain yhessä on niin harvoin. Mä ahistuin kun oli jatkuvasti olo että mä en riitä, mä en kiinnosta, mä oon se ihan sama joka ei kiinnosta. Kovasti vakuutteli että mä oon just hyvä tällasena kun oon. Mutta hälle ei tällä hetkellä mahu muuta elämään kun työ ja kaverit + pelaaminen. Hällä siis ei oo kavereita täällä kun muutti montasataa kilometriä tänne mun kotikaupunkiin omastaan ja vasta 2 vuotta täällä asunu. Erottiin siis reilu puol vuotta sitten ensimmäisen kerran. Oltiin erossa kuukaus ja hän halus takasin. Luvattiin että jos tulee samanlainen pelitilanne kun viimeks miks erottiin, niin kirjotan hälle kirjeen siitä koska ei hänen kanssa pystyny oikein juttelemaan kun näki vaan pikasesti kun juos tupakalle ja oli kiire pelaamaan. Kirjotin kirjeen, taisin jopa kaks, mutta ei ne auttanu. Nyt puolenvuoden jälkeen tulin siihen tulokseen että miks mä annan itteni olla tässä tilanteessa jossa ahistus saamattomasta huomiosta mun mieheltä, jota kiinnostaa tietokone ennemmin. Helpompi molemmille kun mun ei enää tarvii oottaa sitä huomioo, eikä hänen tarvii stressata että on vielä joku huomioitavana. Ero tuntuu molemmilla kerroilla ihan kamalalle. Mutta yritän ajatella että tämä on parempi näin. Sovittiin itse asiassa että katotaan uuestaan jonkun ajan päästä. Kesällä enemmän tekemistä ulkona eikä hänenkään tee mieli olla sisällä sillon. Mutta mietin tässä että entä sitten taas kun kesä on ohi. Onko se sitä samaa mitä tähänki mennessä. Jos meiän suhde kuivuu jo niinki nopeesti mitä meillä aina, ei varmaan oo tarkotettu meiän olevan yhessä. Se sattuu, tosi paljon. Ollaan oltu yhessä 3 vuotta ja se on mulle pitkä aika ja pidin suhde mitä mulla on ollu. Mua sattuu tosi paljon koska ollaan koettu yhessä jo aikalailla kaikki ja minä rakastan tätä ihmistä vieläkin, mutta en nää enää mitään muuta ratkasua tähän tilanteeseen. Ellen anna itteni roikkua siinä suhteessa mitäänsanomattomana riippakivenä. Se tuntu myös tosi pahalle. Alla muutama kappale jota oon varsinki tän eron aikana kuunnellu ja yritän saada niistä voimaa. Ja ajatella että oikeesti kelpaan tällasena. Se ei aina oo helppoo, mutta onneks kaikkein pahimmista masennuksista oon selvinny ja osaan nyt ettiä niitä oikeita keinoja niiden selittämiseen. Uskon itteeni enemmän kuin vaikka 4 vuotta sitten. Nuo alla olevat on niitä voimauttavia kappaleita, joista yritän ammentaa itelleni edes hieman hyvää oloa ja uskotella itelleni että kelpaan. Saan loppujenlopuks aika paljon voimaa eri kappaleista. Vaikka ne aina itkettääkin, niin itken ja hymyilen samaan aikaan kun yritän laulaa ne kappaleet oikeesti itelleni uskottavasti, samalla muistellen niitä hyviä hetkiä exäni kanssa. 

"Vaikka mennyt on mennyttä, muistoista luovu mä en. Vanhan vaahteran varjosta suukoista suojassa sen. Yhä juopua hiustesi hennosta tuoksusta saan. Olla kanssasi hetkisen vaikkakin muistoissa vaan. Vieläkin toisinaan, kun iltaisin käyn nukkumaan, mä mietin miksi sua en saanutkaan" - Antti Ketonen. 

"mut jonain päivänä, mä olen ehjä
jonain päivänä, en tarvii sua
ja jonain päivänä, mä olen ehjä
jonain päivänä, ilman sua" - Mikko Harju

"Mul on taskus pari unelmaa, mutta matkalla myös pari muuttujaa
juuri kun on kaikki kaunista, joku vetää maton mun alta
elämäs kaks vaihtoehtoa, taistelen tai kaadun taistellessa
luovuta ei löydy sanakirjasta, jonka pienenä sain faijalta" - Mikko Harju

"mut mä lupaan
sinä riität, sinä riität, olet kaunis juuri noin
ja sä löydät vielä jonkun, joka ei koskaan mene pois
sinä riität, sinä riität, olet täydellinen noin
aurinko nousee, aurinko laskee, mut hymys aina loistaa voi" - Mikko Harju

Menneisyys

Jos nyt kerron vähän taustaa mistä mun masennus sai alkunsa.

Menin ammattikouluun jonne tuli mun yläasteaikanen kaveri. Sain myös sieltä uuen hyvän ystävän jonka kanssa heti klikkas. Olkoon tämä uusi ystävä A ja yläasteikäinen kaveri B. Ehkä tämä B kaveri oli mustasukkanen tai jotain koska alko haukkumaan tätä A:ta ihan meiän kuullen + haukku tätä mulle myös sillosen mesen kautta kun oli kotona. Varmaan tämä B huomas että aion olla uuen A:n ystävä vaikka B yritti olla tosi ilkee meille ja varsinki A:lle. Lopulta B alko kiusaamaan meitä molempia. Se oli sellasta "piilovittuilua" meiän kuullen, kun keskustelivat keskenään toisen opiskelijan kanssa. Korostaakseen joitakin asioita puhuvat vähän kovemmalla äänellä että koko luokka kuuli. Tätä tapahtu sillon kun opettaja ei ollu paikalla. Kun tätä oli jatkuu jonkun aikaa, ihminen varmasti alkaa ottaa asioita itteensä. Muutaman kerran jouduin lähtemään itkien pois luokasta (kun opettaja ei ollu paikalla) koska mulla oli niin paha olla. Aloin pelkäämään tätä B:tä. Asia otettiin puheeks vanhempien ja opettajan kanssa, mutta eihän tämän B:n vanhempien mielestä lapsessaan ollut mitään vikaa, eikä kyseinen ollut kiusaamista. Vaikka sain kotona ollessa mesessä viestejä B:ltä missä se haukkuu mua ja A:ta. Pidettiin A:n kanssa kuitenki yhtä mutta masennus alko saaha meistä kummastaki vallan tämän tilanteen jatkuttua tarpeeks kauan. Päästiin käymään A:n kanssa kuraattorilla missä huomattiin ettei kaikki ollu ihan hyvin meiän pääkopan sisällä. Ensin A lopetti koulun kesken. Tuntu että jäin yksin vaikka oli mulla siellä koulussa yks toinen kaveri, joka oli meiän kanssa silloin tällöin. Mulla alko tulla tosi paljon poissaoloja, en jaksanu herätä aamulla kouluun kun olin itkeny illalla sitä että aamulla pitäis lähteä. Itkin aamulla heti kun sain silmät auki etten halua mennä kouluun taas kiusattavaks. Sillon ei kukaan tienny meiänkään perheessä mikä oikein masennus on. Oletettiin että se on laiskuutta ja saamattomuutta, ei vain jaksa koska päättää ettei jaksa. Se on asennekysymys. Itsensävahingoittamiset tuli pikkuhiljaa mukaan. Mietin itekseni että miks mulla on kokoajan niin paha olla. Jossain vaiheessa löysin netistä masennuskyselyn jonka täytin ja jonka mukaan mulla saattais olla keskivaikee masennus. Puhuin siitä äidille ja pääsin terveyskeskuksen psykologin kanssa juttelemaan. Meillä ei synkannu ollenkaan ja olin tosi ahistunu siellä. Lopulta pääsin nuorten psykiatriselle poliklinikalle ja kävin siellä muistaakseni 3 tai 4 vuotta. Tuona aikana kerkesin käyä 2 kertaa Julkulan psykiatrisella osastolla koska masennus meni niin pahaks. Ensimmäisen kerran asiaa pahensi väärä lääkitys, koska alettiin kokeilla lääkehoitoa. Ja sopivan lääkkeen ettiminen saattaa olla joillekin vaikeempi prosessi kuin toisille. Ja mulle se ensimmäinen aiheutti mun pahan olon voimistumista ja jouduin menemään akuutille osastolle. En muista mikä vuos sillon oli, mutta elettiin tammikuuta. Siellä tosin tutustuin muutamaan ihanaan ihmiseen jotka on mun ystäviä tänäkin päivänä! Toisen kerran jouduin osastolle syksyllä kun meiän perheen koira kuoli. Mä otin asian kaikista raskaiten koska mulle tämä koira oli todella tärkeä ja olin herkillä muutenkin, en voinut hyvin. Ei mennyt kuukauttakaan kun saatiin uusi sakemannin pentu joka toi perheeseen vähän eloa enemmän. Kerkesin kokeilla monia lääkkeitä ja tuntu ettei mikään tuo toivottua tulosta. Kun sopiva lääke löyty, se ei auttanu kuitenkaan syksysin ja keväisin jotka on mulle vaikeita vuodenaikoja vieläkin.

En nyt muista missä vuodessa taas ollaan menossa kun kokeilin kuntouttavaa toimintaa ammatinvalintaa (jos noin voi sanoo). Ensimmäinen kuukaus oli joka päivä käynti paikanpäällä ja ajoin joka aamu reilu 50 km sinne ja iltapäivällä takasin. Seuraavana kuuna valittiin työharjottelupaikat ja oltiin siellä useemman kuukauden ajan. Ensimmäinen työharjottelupaikka tais olla mun isän työpaikalla (isä on sähkömies) jossai katkoin sähköjohtoja tien pitusiks ja kuorin ne päät pois :D Siellä oli hauska olla koska isän työkaveri on tosi hauska. Se mies välillä nolaa ittesä kunnolla, eikä ees tarkotuksella. Mutta onneks osaa nauraa itelleen. Piristi mua kuunnella niitä sen juttuja mitä sille on taas tapahtunu.  Toinen työharjottelupaikka tais olla kenneli/koirahoitola. Tykkäsin kovasti olla siellä. Mutta lenkkeilytin niin paljon koiria siellä että mun lonkat tulehtu aika pahasti ja jouduin olemaan muutaman päivän kotona vuodelevossa, sitten buranan avulla takasin lenkkeilyttämään koiria. Aloin ahistua siellä töissä kun tuntu etten jaksa olla ees sitä 5 tuntia siellä töissä. Muutama työpäivä meni niin että laitoin viestin olevani kipeenä, mutta todellisuudessa olin niin ahistunu etten jaksanu lähtee ajamaan työpaikalle (sinnekin oli ajamista 60 km). Hyvin usein kun olin ajamassa autolla, ajattelin että jos ajaisin vaan puuhun. Asia mikä mua vaivaa on että jotkut jotka ajaa autollaan tahallaan esim. rekkaa päin. En ymmärrä miten ne pystyy jättämään sellasen taakan sille rekan kuljettajalle loppuelämäks. Vaikka ite ois syypää siihen, niin se rekan kuski tulee saamaan syytteen kuolemantuottamuksesta. Miten se tulee vaikuttamaan sen elämään. Ajattelen aina muita ennen itteeni ja niin tein myös mun itsetuhosten ajatusten kanssa ja ne sai mut olla tappamatta itteeni, koska mietin mitä se tekee mun läheisille ja perheelle. Ajattelin että en voi olla niin itsekäs että siirrän sen mun pahan olon mun jokaisen perheenjäseneen kannettavaks, en kestäis sitä. Kannan sen mielummin vaan ite. Ja tästä oon ilonen että oon ajatellu muita ennen itteeni. Lopetin sen kuntouttavan toiminnan koska uuvuin siinäkin.

Kun olin siirtyny aikuispsykiatriselle poliklinikalle ja siellä lääkäri ehotti mulle sähköhoitoa jota vähän säikähin, kun tuli ensimmäiseniä mieleen kauhuekijuvat joissa ihmiset sidotaan sähkötuoliin. Lopulta käytiin paikanpäällä tutustumassa jossa tutustuin näihin hoitajiin jotka siellä on töissä, tosi mukavia kaikki, mikä helpotti mun oloa kun lopulta päätin ottaa tämän hoidon vastaan. Ja onneks mulla oli mun terapeutti mukana, en ois muuten uskaltanu lähtee sinne. Mukaan tais tulla myös tukiasumisen pari työntekijää. En nyt kuollaksenikaan muista. Mulle annettiin muistaakseni viikossa 2 kertaa sähköä ja yhteensä 12 kertaa. Miinukset oli pahat päänsäryt ja mä näin jostain syystä nukutuksen aikana aina samaa painajaista. (Mutta pitää muistaa että jos minä näin painajaisia, ei tarkota että välttämättä muut näkee jne. Se on yksilöllistä, jokaisen aivot toimii omalla tavallaan) Ja unohtelin asioita. Sillon tarvihin apua jonkin verran asioiden muistamisessa ja muutenkin kun unohtelin jonkun verran. Onneks mulla oli ihmisiä ympärillä jotka autto. Ja asuin silloin tukiasunnossa. Plussaa oli että se hoito autto mua ihan useemman kuukauden ajan. Jotkut tarvii vaan yhen sähköhoitokerran, jotkut tarvii sitä ylläpitohoitona että olo pysyy tasasena. Tästä puolvuotta, multa kysyttiin jatkasinko ylläpitona sähköhoitoo, mutten enää uskaltanu niiden painajaisten takia ja kun päähän sattu kamalasti buranasta huolimatta. Mutta en oo kokonaan poissulkenu sitä vaihtoehtoo. Voi olla että jossain vaiheessa haluun kokeilla sitä vaihtoehtoo uuestaan. 

Jospa siinä nyt vähän mitä oon käyny läpi. Ymmärtää ehkä vähän paremmin kaikkee mitä tuun kirjottamaan. Tähän mennessä oon ollu 2010 vuodesta sairaslomalla. Ja nyt ois tarkotus että tässä kevään aikana haen kouluun ja kattoo sitten syksyllä riittääkö voimavarat siihen. Koulu ja työ on semmonen asia ollu mulle jotka laukasee kamalan ahistuksen ja nyt oon hakemassa kouluun, niin kai tässä eteenpäin ollaan menty. Kiitos lääkityksen ja hyvän terapian. Tällähetkellä kyllä mulla on väärä lääkitys meneillään ja tarkotus ois mahollisimman nopeesti saada lääkärille aika että vaihdetaan lääke. Oon miettiny et vastaako tämä olotila samaa kuin mulla ei ois lääkettä ollenkaan, mutta en tiiä. En osaa sanoo että millanen olotila mulla ois ilman lääkettä. Ja jotenki inhottava ajatella että jos mulla ei oo lääkitystä, voi tosi huonosti. Eli mun aivot on oikeesti sairaat. Mutta aivot on muutenki niin ihmeelliset, miten pystyy myös luomaan itelle sairauden. Tarkotan syömishäiriöitä, joillakin se ihan tavotteena ja tekeevät kaikkensa sairastuakseen siihen. Tarpeeks kauan kun hokee itelleen asioita, alkaa ite uskoo niihin. Eli toisinsanoen pystyy myös sairastuttamaan ittensä pelkällä tahdonvoimalla. Otin just syömishäiriön puheeks, koska mun pikkusiskolla oli tosi paha anoreksia useemman vuoden. Mutta meiän pitäis osata hyödyntää tätä aivojen "huijaamista". Miks ihmiset ei hoe itelleen tarpeeks usein että ne on kauniita, tärkeitä ja kelpaavat sellasena kuin ovat? Ajatteleeko suomalaiset, et se on itserakkautta, jota katotaan vaan pahana. Luullaan että se tarkottaa ittensä pitämistä parempana kuin muut. Mutta eihän se sitä tarkota. On ihan eri asia nostaa omaa itsetuntoo. Se on tervettä ja enemmän kuin sallittua. 

Osaan näköjään kirjottaa pitemminkin asioita kunhan niitä avaa. Ja tämä blogi tekee mulle varmaan hyvää, kun tekee avattua asioita. Ne mitä kirjotan, alan pohtia miks teen niin ja oisko asiaan toista vaihtoehtoo. Ja yritän ymmärtää miks oon tehny niin kuin tein. Mun ei ollu tarkotus kirjottaa näin pitkästi. Ajattelin että yks kappale siihen kaikkee vähän päällisin puolin. Mulla oli aiemmin 2 blogia muttei mulla ollu motivaatioo pitää niitä yllä. Tämä on erillainen niihin verrattuna ja tästä oon ilonen, pystyn kirjottamaan tänne mitä mun päiviin kuuluu rehellisesti.  Mulla on paljon ideoita joista kirjottaa.

Näkemisiin!

"Matkasin kerran etelään. 

Tulin sieltä nopeasti kotiin. 

Olin eksymäisilläni itseeni siellä.

Tahdoin lentää enkä vielä osannut

tai minulla ei ollut siipiä.

Etsin ne ensin

ja tiedän, tulen vielä lentämään"

 

En uskaltanu

Heti hoitokoiran kanssa lenkkeilyn jälkeen koin hirmusta tarvetta tulla kirjottamaan yhdestä asiasta jonka näin lenkillä. Oon siis tosi kiinnostunu koirien psykologiasta, ollu jo kauan ja oon seurannu Cesar Millania useemman vuoden. Pari vuotta sitten siis seurarin, nykyään en enää oo jaksanu, koska ei enää tule sarjaa koirakuiskaaja.

Käveltiin tämän mun hoitokoiran Dimman kanssa ja vastaan tuli nainen koiransa kanssa. Pikasella vilkasulla ja katulamppujen valossa veikkaisin rodun olevan valkonen kääpiösnautseri. Ei se koiran reaktio vaan sen naisen reaktio. Koira alko rähistä Dimmalle. Tiiätte varmaan millasta rähiseminen nyt on. Sellanen kun koirat alkaa tapella ja yrittää kertoo toiselle olevansa pomo tai rajuissa leikeissä. Nainen nosti siinä vaiheessa koiran syliin, käänty niin ettei koira nähny meitä ja jutteli sille rauhalliseen sävyyn, koira jatko rähinää. Kun myö päästiin Dimman kanssa ohi, koira edelleen murisi ja rähisi, mitä nainen teki? Sano koiralle "hyvä", toisti tätä "hyvä" semmosella lempeellä äänellä, jolla palkitaan koiria hienosta käytöksestä. Siinä mulle tuli tosi huono olo sen koiran puolesta, joka luulee että kyseisessä tilanteessa kuuluu rähistä, koska sitä kehutaan siitä mitä se tekee. Ymmärrän kyllä että siinä tilanteessa nainen saatto olla neuvoton ja siks kävi lenkillä illalla ja teki mitä teki. Ja jos se ei keksiny muuta ratkasua jos se on yrittäny jo "kaikkensa". Mun teki mieli mennä naisen luo ja kysyä että tietääkö se mitä tekee tällähetkellä. Oisin halunnu kertoo miltä se näytti ulkopuolelta ja sellasen silmissä joka tietää vähän koirapsykologiasta. Luulis että terve järkikin sanoo että jos koiraa kehuu sillä hetkellä mitä se tekee, on sille palkinto oikeesta käytöksestä. Näin mielikuvan siitä miten oisin auttanu tätä naista tämän koiran kanssa. Pari ohitusta oltaisiin tehty, minulla tämä snautseri ja naisella Dimma. Näyttäisin miten minä toimisin kyseisessä tilanteessa. Snautserin rähinä alkais loppua ja ohitukset sujuis jo hyvin. Mutta miks en menny kysymään naiselta tilanteesta. Tietääkö se mitä tekee ja haluisko se apua. Koska eihän koskaan oo mukava lähtee lenkille koiran kanssa kun tietää sen alkan rähjätä toisille koirille. Siinä alkaa ite jo jännittää tilannetta että entä jos toinen koira tulee vastaan. Ja kun näkee toisen koiran, pulssi alkaa nousta, jännittyy ja jo oottaa sitä että koira toimii niinkuin toimii. Koira kyllä aistii remmin päästä jos ihminen alkaa jännittyy ja stressaa ja se voimistaa koiran reaktiota. Koira ajattelee että "hei, toikin on ihan jännittyny, nyt tapahtuu jotain, mun pitää valmistautua suojelemaan", koska sitä koirat tekee. Ne on omistajan kanssa kokoelämän ja on valmiita suojelemaan omistajaansa jos omaavat sellasen luonteen, koosta riippumatta. Nyt jäin miettimään tuleeko sen naisen ja koiran elämä olemaan tuollaista aina. Saako ne apua? Haluaisin auttaa, mutta en tiiä oonko vielä ees valmis neuvomaan ketään koirien koulutuksessa. Haluan ottaa vastuun vaan omasta koirasta. Ja vasta kun oon varma itestäni, mennä sitten neuvomaan muita jos ne apua tarviivat. Mutta mulle jäi nyt jotenkin paha olo tuosta kokemuksesta.