Vaikeeta

LÄÄKITYS

Tällähetkellä mun lääkitys on vaihossa ja mua pelottaa et joudun samanlaiseen lääke kierteeseen kun useempi vuos takaperin. Tarkotan sillä sitä että on tosi vaikee löytää sopivaa lääkettä ja sitä vaihellaan muutaman viikon tai kuukauden välein ja välillä kärsin lääkkeiden sivuoireista ja haittavaikutuksista. Käytin sitä ainaki vuoden verran. Syy miks sitä alettiin muuttamaan oli mun parisuhteessa esiintyvät ongelmat niitä sen enempää avaamatta. Oon niin kauan ilman mielialalääkettä kun mun omalääkäri on lomalla. Ens viikolla hänen pitäs tulla takas töihin. Pitää vaan aika hälle saada mun terapeutin kanssa ja siinä menee varmaan hetki. Vähän jännittää olla ilman mielialalääkettä, koska sunnuntaina erosin ja olo on sen jatkuvan ahistuksen lisäks ollu huonompi. Mulla kyllä menee lyrica ahistukseen aamuin illoin mutta siinä kaverina pitäis olla joku kohottamaan mun toimeliaisuutta ja mielialaa, koska tällähetkellä mun tekemiset rajottuu ulko-oven sisäpuolelle. En vaan jaksa lähtee ulos. Tiiättekö jos joku sanoo että sun pitää vaan lähtee ulos, mutta ette saa sitä aikaseks. Haluis pakottaa ittensa, mutta ei jotenki pysty. No mut onneks mulle tulee huomenna kaverin ja hänen poikaystävän koirat hoitoon. Ne vie mut väkisin ulos. On reilun vuoden ikänen keeshond ja 6 vuotias sakemanni. Ja rakastuin tähän sakemanniin tänään kun hyö käviä mun luona kylässä. Juteltiin pari tuntia koirista. Oli loppujen lopuks tosi kiva saada jutella jonkun kanssa koirista sen sijaan että ajattelee kokoajan eroa. Sillon tällöin oon ottanu vanhempien sakemannin itteni luokse muutamaks yöks että joku vie mua lenkille ja mulla on seuraa. 

TERAPIA

Käyn terapiassa kerran viikossa, mutta mun terapeutilla on tiukemmat aikataulut kuin vuos sitten koska hän siirty akuutille puolelle töihin. Musta tuntuu että tällähetkellä ois ihan hyvä olla 2 kertaa viikossa aika, mutta en usko että se tulee onnistumaan, kun välillä on vaikeeta saada ees kerran viikkoon. En ajattelekkaan siihen muuta terapeuttia lisäks kun joutusin taas kertomaan kaiken ihan alusta ja onhan mulla sitten 8 vuoden ajan kerrottavaa, enkä muista kaikkee niin tuoreelta. Mulla myös pahimman masennuksen aikana pyyhkiyty puolvuotta mun muistista. Luultavasti oon nukkunu vaan kokoajan. 

ERO

Se mikä johti eroon oli kun toisella osapuolella ei riittäny aikaa mulle. Hän tykkäs pelata aina töiden jälkeen eikä muuta kerenny tekemään. Viikonloppusin myös kone aukes aina heti herättyä. Viime lauantaina leivottiin kyllä yhessä, mutta niitä kertoja että tehään jotain yhessä on niin harvoin. Mä ahistuin kun oli jatkuvasti olo että mä en riitä, mä en kiinnosta, mä oon se ihan sama joka ei kiinnosta. Kovasti vakuutteli että mä oon just hyvä tällasena kun oon. Mutta hälle ei tällä hetkellä mahu muuta elämään kun työ ja kaverit + pelaaminen. Hällä siis ei oo kavereita täällä kun muutti montasataa kilometriä tänne mun kotikaupunkiin omastaan ja vasta 2 vuotta täällä asunu. Erottiin siis reilu puol vuotta sitten ensimmäisen kerran. Oltiin erossa kuukaus ja hän halus takasin. Luvattiin että jos tulee samanlainen pelitilanne kun viimeks miks erottiin, niin kirjotan hälle kirjeen siitä koska ei hänen kanssa pystyny oikein juttelemaan kun näki vaan pikasesti kun juos tupakalle ja oli kiire pelaamaan. Kirjotin kirjeen, taisin jopa kaks, mutta ei ne auttanu. Nyt puolenvuoden jälkeen tulin siihen tulokseen että miks mä annan itteni olla tässä tilanteessa jossa ahistus saamattomasta huomiosta mun mieheltä, jota kiinnostaa tietokone ennemmin. Helpompi molemmille kun mun ei enää tarvii oottaa sitä huomioo, eikä hänen tarvii stressata että on vielä joku huomioitavana. Ero tuntuu molemmilla kerroilla ihan kamalalle. Mutta yritän ajatella että tämä on parempi näin. Sovittiin itse asiassa että katotaan uuestaan jonkun ajan päästä. Kesällä enemmän tekemistä ulkona eikä hänenkään tee mieli olla sisällä sillon. Mutta mietin tässä että entä sitten taas kun kesä on ohi. Onko se sitä samaa mitä tähänki mennessä. Jos meiän suhde kuivuu jo niinki nopeesti mitä meillä aina, ei varmaan oo tarkotettu meiän olevan yhessä. Se sattuu, tosi paljon. Ollaan oltu yhessä 3 vuotta ja se on mulle pitkä aika ja pidin suhde mitä mulla on ollu. Mua sattuu tosi paljon koska ollaan koettu yhessä jo aikalailla kaikki ja minä rakastan tätä ihmistä vieläkin, mutta en nää enää mitään muuta ratkasua tähän tilanteeseen. Ellen anna itteni roikkua siinä suhteessa mitäänsanomattomana riippakivenä. Se tuntu myös tosi pahalle. Alla muutama kappale jota oon varsinki tän eron aikana kuunnellu ja yritän saada niistä voimaa. Ja ajatella että oikeesti kelpaan tällasena. Se ei aina oo helppoo, mutta onneks kaikkein pahimmista masennuksista oon selvinny ja osaan nyt ettiä niitä oikeita keinoja niiden selittämiseen. Uskon itteeni enemmän kuin vaikka 4 vuotta sitten. Nuo alla olevat on niitä voimauttavia kappaleita, joista yritän ammentaa itelleni edes hieman hyvää oloa ja uskotella itelleni että kelpaan. Saan loppujenlopuks aika paljon voimaa eri kappaleista. Vaikka ne aina itkettääkin, niin itken ja hymyilen samaan aikaan kun yritän laulaa ne kappaleet oikeesti itelleni uskottavasti, samalla muistellen niitä hyviä hetkiä exäni kanssa. 

"Vaikka mennyt on mennyttä, muistoista luovu mä en. Vanhan vaahteran varjosta suukoista suojassa sen. Yhä juopua hiustesi hennosta tuoksusta saan. Olla kanssasi hetkisen vaikkakin muistoissa vaan. Vieläkin toisinaan, kun iltaisin käyn nukkumaan, mä mietin miksi sua en saanutkaan" - Antti Ketonen. 

"mut jonain päivänä, mä olen ehjä
jonain päivänä, en tarvii sua
ja jonain päivänä, mä olen ehjä
jonain päivänä, ilman sua" - Mikko Harju

"Mul on taskus pari unelmaa, mutta matkalla myös pari muuttujaa
juuri kun on kaikki kaunista, joku vetää maton mun alta
elämäs kaks vaihtoehtoa, taistelen tai kaadun taistellessa
luovuta ei löydy sanakirjasta, jonka pienenä sain faijalta" - Mikko Harju

"mut mä lupaan
sinä riität, sinä riität, olet kaunis juuri noin
ja sä löydät vielä jonkun, joka ei koskaan mene pois
sinä riität, sinä riität, olet täydellinen noin
aurinko nousee, aurinko laskee, mut hymys aina loistaa voi" - Mikko Harju

Menneisyys

Jos nyt kerron vähän taustaa mistä mun masennus sai alkunsa.

Menin ammattikouluun jonne tuli mun yläasteaikanen kaveri. Sain myös sieltä uuen hyvän ystävän jonka kanssa heti klikkas. Olkoon tämä uusi ystävä A ja yläasteikäinen kaveri B. Ehkä tämä B kaveri oli mustasukkanen tai jotain koska alko haukkumaan tätä A:ta ihan meiän kuullen + haukku tätä mulle myös sillosen mesen kautta kun oli kotona. Varmaan tämä B huomas että aion olla uuen A:n ystävä vaikka B yritti olla tosi ilkee meille ja varsinki A:lle. Lopulta B alko kiusaamaan meitä molempia. Se oli sellasta "piilovittuilua" meiän kuullen, kun keskustelivat keskenään toisen opiskelijan kanssa. Korostaakseen joitakin asioita puhuvat vähän kovemmalla äänellä että koko luokka kuuli. Tätä tapahtu sillon kun opettaja ei ollu paikalla. Kun tätä oli jatkuu jonkun aikaa, ihminen varmasti alkaa ottaa asioita itteensä. Muutaman kerran jouduin lähtemään itkien pois luokasta (kun opettaja ei ollu paikalla) koska mulla oli niin paha olla. Aloin pelkäämään tätä B:tä. Asia otettiin puheeks vanhempien ja opettajan kanssa, mutta eihän tämän B:n vanhempien mielestä lapsessaan ollut mitään vikaa, eikä kyseinen ollut kiusaamista. Vaikka sain kotona ollessa mesessä viestejä B:ltä missä se haukkuu mua ja A:ta. Pidettiin A:n kanssa kuitenki yhtä mutta masennus alko saaha meistä kummastaki vallan tämän tilanteen jatkuttua tarpeeks kauan. Päästiin käymään A:n kanssa kuraattorilla missä huomattiin ettei kaikki ollu ihan hyvin meiän pääkopan sisällä. Ensin A lopetti koulun kesken. Tuntu että jäin yksin vaikka oli mulla siellä koulussa yks toinen kaveri, joka oli meiän kanssa silloin tällöin. Mulla alko tulla tosi paljon poissaoloja, en jaksanu herätä aamulla kouluun kun olin itkeny illalla sitä että aamulla pitäis lähteä. Itkin aamulla heti kun sain silmät auki etten halua mennä kouluun taas kiusattavaks. Sillon ei kukaan tienny meiänkään perheessä mikä oikein masennus on. Oletettiin että se on laiskuutta ja saamattomuutta, ei vain jaksa koska päättää ettei jaksa. Se on asennekysymys. Itsensävahingoittamiset tuli pikkuhiljaa mukaan. Mietin itekseni että miks mulla on kokoajan niin paha olla. Jossain vaiheessa löysin netistä masennuskyselyn jonka täytin ja jonka mukaan mulla saattais olla keskivaikee masennus. Puhuin siitä äidille ja pääsin terveyskeskuksen psykologin kanssa juttelemaan. Meillä ei synkannu ollenkaan ja olin tosi ahistunu siellä. Lopulta pääsin nuorten psykiatriselle poliklinikalle ja kävin siellä muistaakseni 3 tai 4 vuotta. Tuona aikana kerkesin käyä 2 kertaa Julkulan psykiatrisella osastolla koska masennus meni niin pahaks. Ensimmäisen kerran asiaa pahensi väärä lääkitys, koska alettiin kokeilla lääkehoitoa. Ja sopivan lääkkeen ettiminen saattaa olla joillekin vaikeempi prosessi kuin toisille. Ja mulle se ensimmäinen aiheutti mun pahan olon voimistumista ja jouduin menemään akuutille osastolle. En muista mikä vuos sillon oli, mutta elettiin tammikuuta. Siellä tosin tutustuin muutamaan ihanaan ihmiseen jotka on mun ystäviä tänäkin päivänä! Toisen kerran jouduin osastolle syksyllä kun meiän perheen koira kuoli. Mä otin asian kaikista raskaiten koska mulle tämä koira oli todella tärkeä ja olin herkillä muutenkin, en voinut hyvin. Ei mennyt kuukauttakaan kun saatiin uusi sakemannin pentu joka toi perheeseen vähän eloa enemmän. Kerkesin kokeilla monia lääkkeitä ja tuntu ettei mikään tuo toivottua tulosta. Kun sopiva lääke löyty, se ei auttanu kuitenkaan syksysin ja keväisin jotka on mulle vaikeita vuodenaikoja vieläkin.

En nyt muista missä vuodessa taas ollaan menossa kun kokeilin kuntouttavaa toimintaa ammatinvalintaa (jos noin voi sanoo). Ensimmäinen kuukaus oli joka päivä käynti paikanpäällä ja ajoin joka aamu reilu 50 km sinne ja iltapäivällä takasin. Seuraavana kuuna valittiin työharjottelupaikat ja oltiin siellä useemman kuukauden ajan. Ensimmäinen työharjottelupaikka tais olla mun isän työpaikalla (isä on sähkömies) jossai katkoin sähköjohtoja tien pitusiks ja kuorin ne päät pois :D Siellä oli hauska olla koska isän työkaveri on tosi hauska. Se mies välillä nolaa ittesä kunnolla, eikä ees tarkotuksella. Mutta onneks osaa nauraa itelleen. Piristi mua kuunnella niitä sen juttuja mitä sille on taas tapahtunu.  Toinen työharjottelupaikka tais olla kenneli/koirahoitola. Tykkäsin kovasti olla siellä. Mutta lenkkeilytin niin paljon koiria siellä että mun lonkat tulehtu aika pahasti ja jouduin olemaan muutaman päivän kotona vuodelevossa, sitten buranan avulla takasin lenkkeilyttämään koiria. Aloin ahistua siellä töissä kun tuntu etten jaksa olla ees sitä 5 tuntia siellä töissä. Muutama työpäivä meni niin että laitoin viestin olevani kipeenä, mutta todellisuudessa olin niin ahistunu etten jaksanu lähtee ajamaan työpaikalle (sinnekin oli ajamista 60 km). Hyvin usein kun olin ajamassa autolla, ajattelin että jos ajaisin vaan puuhun. Asia mikä mua vaivaa on että jotkut jotka ajaa autollaan tahallaan esim. rekkaa päin. En ymmärrä miten ne pystyy jättämään sellasen taakan sille rekan kuljettajalle loppuelämäks. Vaikka ite ois syypää siihen, niin se rekan kuski tulee saamaan syytteen kuolemantuottamuksesta. Miten se tulee vaikuttamaan sen elämään. Ajattelen aina muita ennen itteeni ja niin tein myös mun itsetuhosten ajatusten kanssa ja ne sai mut olla tappamatta itteeni, koska mietin mitä se tekee mun läheisille ja perheelle. Ajattelin että en voi olla niin itsekäs että siirrän sen mun pahan olon mun jokaisen perheenjäseneen kannettavaks, en kestäis sitä. Kannan sen mielummin vaan ite. Ja tästä oon ilonen että oon ajatellu muita ennen itteeni. Lopetin sen kuntouttavan toiminnan koska uuvuin siinäkin.

Kun olin siirtyny aikuispsykiatriselle poliklinikalle ja siellä lääkäri ehotti mulle sähköhoitoa jota vähän säikähin, kun tuli ensimmäiseniä mieleen kauhuekijuvat joissa ihmiset sidotaan sähkötuoliin. Lopulta käytiin paikanpäällä tutustumassa jossa tutustuin näihin hoitajiin jotka siellä on töissä, tosi mukavia kaikki, mikä helpotti mun oloa kun lopulta päätin ottaa tämän hoidon vastaan. Ja onneks mulla oli mun terapeutti mukana, en ois muuten uskaltanu lähtee sinne. Mukaan tais tulla myös tukiasumisen pari työntekijää. En nyt kuollaksenikaan muista. Mulle annettiin muistaakseni viikossa 2 kertaa sähköä ja yhteensä 12 kertaa. Miinukset oli pahat päänsäryt ja mä näin jostain syystä nukutuksen aikana aina samaa painajaista. (Mutta pitää muistaa että jos minä näin painajaisia, ei tarkota että välttämättä muut näkee jne. Se on yksilöllistä, jokaisen aivot toimii omalla tavallaan) Ja unohtelin asioita. Sillon tarvihin apua jonkin verran asioiden muistamisessa ja muutenkin kun unohtelin jonkun verran. Onneks mulla oli ihmisiä ympärillä jotka autto. Ja asuin silloin tukiasunnossa. Plussaa oli että se hoito autto mua ihan useemman kuukauden ajan. Jotkut tarvii vaan yhen sähköhoitokerran, jotkut tarvii sitä ylläpitohoitona että olo pysyy tasasena. Tästä puolvuotta, multa kysyttiin jatkasinko ylläpitona sähköhoitoo, mutten enää uskaltanu niiden painajaisten takia ja kun päähän sattu kamalasti buranasta huolimatta. Mutta en oo kokonaan poissulkenu sitä vaihtoehtoo. Voi olla että jossain vaiheessa haluun kokeilla sitä vaihtoehtoo uuestaan. 

Jospa siinä nyt vähän mitä oon käyny läpi. Ymmärtää ehkä vähän paremmin kaikkee mitä tuun kirjottamaan. Tähän mennessä oon ollu 2010 vuodesta sairaslomalla. Ja nyt ois tarkotus että tässä kevään aikana haen kouluun ja kattoo sitten syksyllä riittääkö voimavarat siihen. Koulu ja työ on semmonen asia ollu mulle jotka laukasee kamalan ahistuksen ja nyt oon hakemassa kouluun, niin kai tässä eteenpäin ollaan menty. Kiitos lääkityksen ja hyvän terapian. Tällähetkellä kyllä mulla on väärä lääkitys meneillään ja tarkotus ois mahollisimman nopeesti saada lääkärille aika että vaihdetaan lääke. Oon miettiny et vastaako tämä olotila samaa kuin mulla ei ois lääkettä ollenkaan, mutta en tiiä. En osaa sanoo että millanen olotila mulla ois ilman lääkettä. Ja jotenki inhottava ajatella että jos mulla ei oo lääkitystä, voi tosi huonosti. Eli mun aivot on oikeesti sairaat. Mutta aivot on muutenki niin ihmeelliset, miten pystyy myös luomaan itelle sairauden. Tarkotan syömishäiriöitä, joillakin se ihan tavotteena ja tekeevät kaikkensa sairastuakseen siihen. Tarpeeks kauan kun hokee itelleen asioita, alkaa ite uskoo niihin. Eli toisinsanoen pystyy myös sairastuttamaan ittensä pelkällä tahdonvoimalla. Otin just syömishäiriön puheeks, koska mun pikkusiskolla oli tosi paha anoreksia useemman vuoden. Mutta meiän pitäis osata hyödyntää tätä aivojen "huijaamista". Miks ihmiset ei hoe itelleen tarpeeks usein että ne on kauniita, tärkeitä ja kelpaavat sellasena kuin ovat? Ajatteleeko suomalaiset, et se on itserakkautta, jota katotaan vaan pahana. Luullaan että se tarkottaa ittensä pitämistä parempana kuin muut. Mutta eihän se sitä tarkota. On ihan eri asia nostaa omaa itsetuntoo. Se on tervettä ja enemmän kuin sallittua. 

Osaan näköjään kirjottaa pitemminkin asioita kunhan niitä avaa. Ja tämä blogi tekee mulle varmaan hyvää, kun tekee avattua asioita. Ne mitä kirjotan, alan pohtia miks teen niin ja oisko asiaan toista vaihtoehtoo. Ja yritän ymmärtää miks oon tehny niin kuin tein. Mun ei ollu tarkotus kirjottaa näin pitkästi. Ajattelin että yks kappale siihen kaikkee vähän päällisin puolin. Mulla oli aiemmin 2 blogia muttei mulla ollu motivaatioo pitää niitä yllä. Tämä on erillainen niihin verrattuna ja tästä oon ilonen, pystyn kirjottamaan tänne mitä mun päiviin kuuluu rehellisesti.  Mulla on paljon ideoita joista kirjottaa.

Näkemisiin!

"Matkasin kerran etelään. 

Tulin sieltä nopeasti kotiin. 

Olin eksymäisilläni itseeni siellä.

Tahdoin lentää enkä vielä osannut

tai minulla ei ollut siipiä.

Etsin ne ensin

ja tiedän, tulen vielä lentämään"