Taas kesken

Sitä nyt kestikin vielä vähemmän aikaa kuin vuosi sitten. Samana iltana alkoi vuoto eikä tarvinnut miettiä mitä tapahtui. Ihan normaali määrä vuotoa kuin menkkojen aikaan. Eli meni toisen kerran kesken. Tämä varmaan oli se kemiallinen keskenmeno kun menkat alkoi 2 päivää myöhässä. Harmittaahan se. 

Toisaalta en tiedä mitä ajatella, kun ei haluaisi ajatella asiaa ollenkaan ja uusiks vaan yrittää. Mutta en tiedä milloin kuuluisi lähteä tutkimuksiin. Luin kyllä jostain, että kolmen keskenmenon jälkeen kannattaisi tutkia. Luin taas toisaalta, että 50% raskauksista päättyy ilman, että tiedetään olevan raskaana. Eli keskenmeno tapahtuu niin aikisin, ettei viivästytä menkkoja tai vain parilla päivällä myöhästyy. 

Muistan joskus ajatelleeni, että joskus voisi tehdä lapsen. Tässä matkan varrella on tullut huomattua, ettei se ihan niin käy. Jostain syystä se ei vain pysy siellä. 

Äidillä ja isällä oli haastavaa saada ensimmäinen lapsi. Vasta 5 v yrittämisen jälkeen ja keltarauhashormoonien aloittamisen jälkeen tärppäsi. Mietin voisiko olla samaa ongelmaa minullakin. Äiti ei tainnut testejä tehdä niin ei varmaan tiedäkkään oliko missään vaiheessa tärpännyt. 7 kuulla sai tietää, että olen tulossa. Äiti nauraakin sitä, että hyvin 3 kuukaudessa kerkesi saada kaiken valmiiksi ja henkisesti valmistautumaan. Ei tarvinnut pitkään odottaa. :D

Ette usko mitä näin

Mä luulin, että teen vaan testin pois alta, jotta voin varmasti odottaa menkkoja alkavaks. Testissä ei näy mitään ja harmitus iskee. Ei tietenkään vieläkään, ei varmaan koskaan. Hampaita pestessä vilkuilen testi, ei hitto siinähän taitaa jotain olla! Ja niinhän siinä näkyi hentoinen vaaleanpunainen viiva. Ilo hyppäsi ensimmäisenä pintaan. Voiko tämä olla totta? Näänkö väärin. Mies heräs herätyskelloonsa ja tuli pesemään hampaitaan. Vilkaisee nopeasti ja siirtää testin syrjään. (Kerrottakoon, että aamusin hän ei oo mikään fiksuin kaveri tai nää kunnolla.) Kysyn hältä eikö hän nää mitään johon vastaa, ettei vielä kun aamuisin ei silmät oo vielä tottunu näin kirkkaaseen valoon. Hampaiden pesun jälkeen hän katsoo uudestaa, että kyllä siinä toinen haalea viiva on ja lähtee pukemaan vaatteita. Kysyn hältä muistaako kummassa testissä on aina kaks viivaa ja kummassa haaleakin viiva on positiivinen.(ovulaatio ja raskaustesti) Kuulema molemmissa pitää olla selkeät yhtä paksut viivat. Vai niin... Valaisen häntä ja hän tuumaa vaan, että älä nyt sitten stressaa. Viimeksikin muistan hänen sanoneen, ettei saa stressata ja pilata kaikkea. Uskon, että häntä myös pelottaa. Koska tätä hän on myös toivonut ja vuosi sitten meni kesken. Hän ei välillä ymmärrä miten minä otan hänen sanomisensa. Ei aina tajua, että joku hänen sanomisensa voi olla loukkaava, ei näe niitä samalla tavalla kuin minä herkkänä ihmisenä. Hänen adhd:nsa on tehnyt tästä vähän hankalaa. Mutta näistä ollaan myöhemmin puhuttu ja hän on tajunnu, että on ollut aika tylysti sanotti, kun valaisen miltä asiat on mulle kuulostanu. Ja on toivonut, jos sanoo jotain sellaista josta loukkaannun. Kertoisin sen hälle, koska ei hän tajua. Mutta palataan aiheeseen ensimmäisenä tuli itselle ilo tottakai kun tätä on yritetty, mutta samalla myös huoli meneekö loppuun asti, kun edellinenkin on mennyt kesken ja vuosi siitä vasta saatiin toinen plussa. Yritän olla rennosti. Jatkaa joogaamisesta joka rauhoittaa mua. Kuunnella rauhallista musiikkia. Olla mahdollisimman rennosti. Viime raskauden aikana stressasin paljon, koska pelotti. Se saattoi olla syy myös keskenmenoon, tai sitten se oli ihan normaalia. Tiedän, että monet alkuraskaudet päättyy keskenmenoon ja se alkoi taas vähän huolettamaan. Yritän jatkaa päivä kerrallaan eteenpäin liikaa murehtimatta, mutta kyllähän sitä kaikki se mitä läpi kävi viime vuonna tulee mieleen. Samoihin aikoihin plussasin niin toivon, ettei tässä enteile huonoa. Noh toivotaan parasta ja pelätään pahinta niinhän se menee. Yritän kuitenkin toivoa parasta ja olla liikaa pelkäämättä. Yritän olla onnellinen.

Terapeutti laitto mulle lähetteen labroihin viimeviikolla, kun edellisistä on niin kauan. Olin ollu jo useemman viikon tosi väsyny. Silloin ei ollut vielä edes ovulaatiota tapahtunut joten raskaus ei voinut olla syynä. Luulen, että mun mieliala oli vaan niin matalalla ja siksi olin töiden jälkeen reporankana sängyssä makaamassa ja toivomassa, että voisinpa vaan nukkua. Terapeutti ja äiti mietti voisko johtua ferritiinistä joten hän kirjotti lähetteen labroihi. Kerroin, että mulla on ollu raskausoireita, mutten oo ihan varma kuvittelenko ne vain. Hän kysyi haluanko raskaustestin samaan ja tuumasin, etten halua se selviää kyllä myöhemmin. Näitä labroissa otettavia raskaustestejä on tullut tehtyä muutamat vuoden aikana enkä uskonu enää tähän mahdollisuuteen enää niin paljon. Huomenna ajattelin käydä labroissa, jotka terapeutti kirjotti mulle ja otatan samalla raskaustestin. Haluan sieltä vielä vahvistuksen. Vaikka se vahvistus ei tule tuomaan mulle turvaa siitä, että tämä menisi loppuun asti. Mutta onhan tätä hankala uskoa. Toivotaan parasta. <3

Kyllä minä yritän

Raskaustumisen yrittäminen on rankkaa. Siinä käy läpi kaikenlaisia tunteita. Pelkoa, ahdistusta, surua, epävarmuutta, huolta, toivoa, iloa, onnea ja mitä näitä muita on. Kierron alkaminen alusta tuo pettymystä, ahdistusta, surua, epäreiluutta siitä miksi muut onnistuu, mutta myö ei. Tuntuu, että muilla se tärppää niin nopeasti joten mikä meissä on vikana? Siitä ahdingosta pääsee jossain vaiheessa yli ja ovulaatio aika alkaa lähestymään. Tunteina  suurta toivoa jos nyt kuitenkin tällä kertaa. Jos sattuu tikuttamaan ovulaatiota ja saa sen plussaksi asti testiin on niin onnellinen ja iloinen, että vihdoin tiedän milloin se mun kropassa tapahtuu ja tämän ansiosta on suurempi todennäköisyys tärpille. Ovulaation ollessa ohi alkaa piinallinen odottaminen ja kropan kuuntelu josko tulis jotain raskausoireita. Mun tapauksessa oon keksiny oireita päästäni ja oon ollu tosi varma, että nyt se on tärpänny. Kunnes koittaa menkkojen aika. Olo oli niin varma ja iloinen ja sieltä korkeelta tiputaan kovaa alas, että ei sitten tärpännyt taaskaan. Jokaisella kerralla alkaa usko loppumaan enemmän siihen onko koskaan meidän vuoro? Tullaanko koskaan saamaan lasta? Onko meissä joku vikana? Niin kierto lähti alusta ja toistetaan samat tunteet samassa järjestyksessä. Se alkaa ottaa voimille. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että ovulaatio on saatu kiinni. Ensimmäinen ovulaatio plussa minkä oon saanu joten se tuo toivoa. Pelottaa että täältä tiputaan taas kovaa. Mutta tässä vaiheessa on aina suuri usko siihen, että ehkä tällä kertaa. Ensi viikolla alkaa piinallinen odottelu josko oireita alkais tulla. Itseni tuntien niitä alkaa tulla. Toivon, että osaisin unohtaa koko yrittämisen ja elää normaalia elämää stressaamatta. Stressihän ei ole tunnetusti kovin toivottavaa raskautumisen yrittämisessä. 

Paljon jaksamisia niille jotka kamppailee samojen asioiden kanssa. Kaikille raskautuminen ei ole helppoa ja olisi ihanaa jos olisi mahdollisuus vertaistukeen. Tai edes pääsisi purkamaan pahaa oloa sydämeltään. Voimia kaikille💖

Voinnin huononeminen

 Kävikin niin, että vointi alko tässä syksyn edetessä ailahtelemaan enemmän. Aluks olin aika varma siitä, että kyllä mä tulen jaksamaan kuntouttavassa tällä 4 päivänä viikossa mutta samalla pelkäsin jos en jaksakkaan. Alko olla enteitä että vähän ahdisti aamulla herätä töihin mutta sain kuitenkin aamun ja päivän käyntiin. Mietin samalla voiko tämä mennä tästä pahemmaks. Kroppakin alko oireilla. Alko olemaan kivuliasta ummetusta, päänsärkyä ja si-nivelen kipeytymistä. Otin mun ohjaajaan yhteyttä tästä mun oireilusta ja pelosta jaksamisen suhteen. Sovittiin aika seuraavalle viikolle, kun olisin käyny terapeutin juttusilla ja kysyny vielä tämän mielipidettä. Terapeutti sano, että ei vähennetä vielä. Kannusti puskemaan eteenpäin, kun viimekin syksystä selvisin. Tässä syksyssä tosin on se poikkeus, että pitäisi jaksaa myös töissä käydä. Seuraavalla viikolla, kun ois ollu ohjaajan aika se peruuntui hänen sairastumisen takia. Odotin viikon jolloin varaohjaaja jututti mua ja kysyi tilanteesta. Häntä oltiin infottu, että mulla ois pitäny olla juttelu aika ja minkä takia. Kerroin mun mietteistä ja hän kysy lopuks, että tarviiko just tällä hetkellä tehä muutoksia? Ja minähän vaan tuumasin, että ei tarvii kyllä minä pärjään, jos menee huonommaks niin sitten otan yhteyttä. Ei menny, kun seuraavaan päivään ja aamu oli ihan kamala. Mua ahdisti herätä ja se oli tosi voimakasta ahdistusta. Veikkaan sen johtuvan siitä, kun tajusin sanoneeni sille ohjaajalle pärjääväni, vaikka olin varannu ajan siks, että tehtäisiin työpäivän vähennys. Se ahdistus vaan jatku eikä lähteny hellittämään. Huomasin huokailevani paljon ahdistuksen takia. Se oli yritys saada se paha olo pois, mutta eihän se lähtenyt. Ahdistus myös aiheutti hirveää väsymystä ja kävin kaupasta energiajuoman, että jaksaisin olla töissä. Muistaen kuitenkin terapeutin sanat energiajuomista ja kuinka mun pitäis kiinnittää huomioo niiden käyttöön, ettei taas karkais käsistä. Ja kuinka ne lisäävät ahdistusta. Tuli vaan pahempi olo kun tuntui, että ilman sitä en vaan jaksa. Pakko saada jostain edes energiaa, että jaksan sitä ahdistusta ja jaksan tehdä töissä jotain. Soitin matkalla kaupalta töihin äidille tästä ahdistuksesta ja melkein itkin puhelimessa pahaa oloani. En halunnu miestä häiritä töissään niin soitin äidille. Sanoin, jos mulla on ens viikolla samanlainen olo niin otan sairaslomapäivän. Tällaisessa olossa ei kuulu mennä töihin. Se on jo liian suurta puskemista eteenpäin jos omat voimat ei riitä. Pääsin työpaikalle pukuhuoneeseen jossa odotin 10 min kunnes oli aika lähteä työntekoon. Tirautin kuuneleen ja koin vielä suurempaa pahaa oloa siitä, että mulla menee näin huonosti. Itken pukuhuoneessa sitä, etten jaksa mennä töihin. Tämä ei oo enää normaalia ja tälle pitää tehdä jotain, jos meinaan jaksaa käydä tässä kuntouttavassa työssä. Odotan siihen, että se oma ohjaaja tulee takaisin töihin ja käyn silloin juttelemassa hänen kanssa. Tosin ens viikolla on puoliväli arviointi ja siinä varmasti tulee jo puheeksi mun jaksaminen ja ois mahdollista vaikuttaa työmääriin. Se ois ylihuomenna. Toivon, että jaksan mennä huomenna töihin. Ja toivon, ettei mua ahdista niin paljon kuin perjantaina. Se on ihan kamalaa kun ei ole pitkiin aikoihin ahdistanut niin paljon. Sillon joskun huonommin voidessani tuollainen olo oli mulle normaalia ja siihen oli tottunut. Se tuntui kotoisalle. Nyt kun tuollainen olo iskee on tosi voimaton. Mulla ei ole sietokykyä ahdistukselle ja se tuntuu ihan kamalalle olla siinä olossa. Mä toivon, ettei tämä nyt enteile jostain pahemmasta. Että työpäivän tiputtamisella jaksaisin käydä tuolla ja voisin hyvin. Koska tällä työmäärällä en jaksa tehdä kotona mitään. Voimia kaikille omiin taisteluihin💗