Yksi on jonka oon tuntenu 1 luokalta asti (kauan). Hiän muutti täältä Pohjois Savosta Helsinkiin. Joten nähään aika harvoin. Toiseen tutustuin 7 luokalla. Asuu n. 50 km päässä. Ja kolmas on ollu mun elämässä yhtä kauan eli n. 10 vuotta. Tutustuttiin niin, että alettiin kirjottamaan kirjeitä. Hiän myös asuu Etelä Suomessa. Joten nään kavereita todella harvoin.
Mä rakastan olla yksin. Mutta mulla on myös aika yksinäinen olo. Mun on tosi vaikeeta nähä ihmisiä kun sen näkemis hetken lähestyessä ahistun ja mietin syitä millä verukkeella voisin tapaamisen perua ja jäädä turvallisesti yksin. Nyt kun tätä jää oikein miettimään niin kuulostaa surulliselta. Ne ihmiset joita nään on mun eniten on isä ja äiti. Ja tietysti mies jonka kanssa asun. 😄 Veljee ja siskoo nään myös harvoin vaikka asutaan suht lyhyen välimatkan päässä toisistamme. Sisarukset käy töissä ja koulussa. Mä oon kotona.
Mulla on ollu kavereiden kanssa aina kaikki hyvin. Ei mitään draamaa. Enkä elämääni semmosta kaipaa. Haluan kavereilta sitä, että pystytään puhumaan kaikesta. Inhoon sitä, että heittäydytään marttyyriks tai syytetään suoraan jostain koska ei ite oo valmis kattomaan peiliin että voisko syy olla itessä eikä muissa. Jos sellasia kaverisuhteita olis tai tulis niin heitän ne pois. Mulla on muutaki tekemistä kun kattoo sellasta. Kaverit on kavereita ja tuollanen käytös ei kuulu mun mielestä siihen.
Muistetaan arvostaa itteemme eikä anneta muiden kohdella meitä huonosti vaan siks, ettei oo valmis kattomaan omia virheitä. Myö ei olla täällä ensisijasesti pönkittämässä ketään eteenpäin vaan pitämässä huolta itestämme. Myö ei myöskään olla kenenkään terapeutteja vaikka voidaan kuunnella mikä toista painaa. Rajat ne on kuuntelijallakin.💜
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti